Töiden jälkeen Anden nouto Wärtsilältä, muonaa kotiin, oman auton haku Mimmilästä, Jessen toimitus isilleen illaksi ( Okki vie sitten yöksi Mimmilään, niin ei tarvi aamulla niin aikaisin ylös ), Markon kätten töiden ihailua (on maalannut ne räjähdyksen jäljet pois, kiinnittänyt Jeren sängynpäädyn, vaihtanut yölamput oikeille paikoilleen jne.) vilkaisu kotitöihin päin ja sitten siirtymä aktiiviseen lorvintamoodiin.
Siinä minun tämän illan marssisuunnitelmani.

Tiiti lähti ulos (sen olemattoman Burmalaisen epäpoikaystävänsä kanssa?) joten yksin kotona – no way, jotta käytän sen ajan nurkkia nuohoten!
Ehtii ne huomennakin… tai ylihuomenna.
Heikki ja lapset palaavat vasta lauantaina.

Viime yönä haahuilin myöhään chatissa. Oli kerrankin – tai pitkästä aikaa - paljon asiallisiakin keskusteluja. Yksi aihe, josta puhuttiin, oli rukous. Tänään palasin ajatuksissani siihen ja kokeilin, että muistanko oikein eli olenko joskus siitä blogiin jo kirjoittanut.
Olin.

Kesäkuulta 2008 löytyi tällainen pätkä:

Pitkään, kovin pitkään, minä luulin etten minä osaa rukoilla lainkaan. Vakava geneettisemotionaalisintellektuaalinen rukoilurajoitus tai jotain sinne päin. Rukoiluvirtapiirini kärähtivät ylikuormituksesta, kun lapsena jouduin ristimään käteni ja anomaan kuolemaa hänelle, jonka en koskaan olisi toivonut kuolevan?
Jouduin melkein paniikkiin, kun joku pyysi minua rukoilemaan puolestaan.
Mielessäni kiljuin että en minä osaa, älä pyydä ja ääneen sopersin jotain sellaista että ”minä ajattelen sinua tänä iltana” tms.
Näin siksi, että moisessa tilanteessa, jossa toinen pyytää esirukousta ei todellakaan ole oikea hetki alkaa tuulettelemaan omia heikkouksiaan.
Silloin tuetaan.
Tuetaan vaikka panikoittaisi kuinka.
Så det så.

Joskus kun sallin itseni asiaa ajatella , päädyin kivulla toteamaan että olin vain rikki siitä kohdin ja koska en osaa korjatakaan, niin minun pitää vain yrittää lujemmin muilla alueilla.
Sitten, ihan sattumalta voisi sanoa, tai vaikkapa että armosta, elämä johdatti rinnalleni vanhan naisen, joka oli nähnyt ja kokenut niin paljon, että oli hioitunut valtavan kauniiksi.
”Tuntuu hyvälle katsoa, miten rukoilet” sanoi hän minulle kerran kesken ruisleivän leipomisen ja minä olin pudottaa tiinun.
Se oli avaus pitkään keskusteluun, joka kuuluu yhteen elämäni tärkeimmistä.

Ei ihminen ole rikki vaikkei hän pyytäisi Jumalalta polkupyörää, autoa, työpaikkaa, kumppania tai lottovoittoa saatikka sitten, ellei pyydä Jumalaa lyömään kivellä ilkeilijää tai pahantekijää.
En tajua mistä minuun oli moinen ajatus ylipäätään iskostunut.
Jostain pyhäkoulusta tai vastaavasta? (Ne ovat usein uskonsammutuspaikkoja muutenkin)
Niin tai näin, niin sitkeästi se minussa kuitenkin eli.
Ei tarvitse pyytää hienoin sanoin eikä piilottautua koukeroihin.
Ei tarvitse edes pyytää.
Voi vaan kiittää.
Voi kiittää vaikkapa silittämällä pienokaisen uneen tai hyväilemällä elämän eksyttämän vanhuksen kättä vuodenosastolla.
Voi kiittää siunaamalla leivän tai suutelemalla nukkuvaa puolisoaan.

Ja opittuaan että kiitos on rukous , ei enää ole vaikea pyytääkään:
”Auta häntä Isä, hänen on niin vaikea olla

Sitaattiin voisi nyt kaksi pitkää vuotta kypsempänä jotain lisätäkin.
Ehkä.
Tai sitten ei.

Tuon kirjoitin lopulta mustalla tussilla paperille ja teippasin seinälle.
Siinä se nyt seisoo huojuvilla tikkukirjaimilla ja nauraa minulle päin naamaa.

Siihen se kulminoituu . Se on pohjimmiltaan se, mitä minun pitäisi tämän talven/elämän mittaan avata.
Miten me konstruoimme moraalikäsityksemme?
M I T E N ?

Vaatimus seisoo isona möhkäleenä keskellä työhuonettani .
Aamuisin, kun tulen töihin, saan painautua ihan pieneksi seinää vasten päästäkseni pujahtamaan sen ohitse koneelle kirjoittamaan muita työjuttuja.
Se varjostaa ja humisee hiljaa täyttäen tilan.
Se sotkee novellien romanttiset hetket ja latistaa tunnelman eroottisissa kertomuksissa. Pakinoissa se nyppii vitseiltä siivet.
Eikä se edes hymähdä väliin raivoisan freneettisille , väliin väsyneille ja veltoille yrityksilleni naputtaa siitä irti joitain palasia nähdäkseni mitä möhkäleen sisällä piilee.

Tältäkö tuntuu kuvanveistäjän luomisen tuska?
Sitä TIETÄÄ; että tuolla jossain läpipääsemättömän harmaan massan sisällä piilee muoto ja merkitys, mutta taltta on tylsä eikä millään löydä sitä kohtaa mistä pääsisi murtamisen alkamaan?

Olen ainakin sata kertaa päättänyt, etten ala siihen. O L K O O T!
Vielä viime yönäkin herätin Heikin ja ilmoitin, että vaihdan aihetta, annan paskan olla, unohdan sen.
”Aha, vai niin” vastasi Heikki unestaan eikä epäilemättä uskonut minua hetkeäkään.

Siinä on virhe.
Siinä, miten käytän talttaa, mitä yritän sillä tehdä, miten tuon tehdä on jokin perustavanlaatuinen virhe.
Ja virheellistä ei kannata tehdä joten ehdottomasti fiksuinta olisi unohtaa koko aihe ja ottaa työn alle jokin muu jännä, vaikkapa se mitä tapahtui feminismille mediateoriassa tai keskustelupalstojen salaliittoteroriat (H1N1 olisi kuumaa kamaa) tai…
Se olisi fiksuinta.
Ehdottomasti.

Mutta möhkäle on ja pysyy ja jokin minussa pakottaa yhä uudelleen ja uudelleen kokeilemaan, että mitä jos tuosta… Siinä ON virhe, mutta minun on PAKKO saada tietää, mikä se virhe on. En välitä esseestä tai julkaisemista, mutta minun on pakko SAADA TIETÄÄ, ymmärtää asia.
Hitot mistään taltoista ja vasaroista!
Mistä minä saan dynamiittia?

Sellaisia tunnustuksia tälle aamulle.

Muuten on soljunut niin kuin pitääkin. Ande haki minut töihin vähän myöhässä (lähtö 7:15 eikä 6:45 tms niin kuin oli tarkoitus), mutta koska lapset eivät ole enää kotona (lähtevät Ouluun neljän junalla) kun palaan niin ihan sama vaikka venytettäisiin päivää sieltä päästä.

Minulla on liian vähän päällä. Huomasin sen kun kipitin halki kampuksen hakemaan aamukahvia. Luut, ytimet ja muut sisäelimet vihloivat huomautuksia asustatuksen puutteista.
On tullut syksy; harmaata, sateista ja mereltä tuulee.
Pitää etsiä esille takkia sun muuta.
Sitten illalla.
Nyt lämmittää kahvi ja patteri selän takana.
Ja kohlbergiaalinen raivo.

jos jaksaisin pakata. En näemmä oikein jaksa.
Saamaton ilta takana muutenkin ja huomenna lähtee pikkuväki Heikin kanssa pohjoiseen.
Tiiti on ollut koko päivän aivan ihanalla (ei sarkasmia vaan oikeasti) tavalla teini.
On kuultu koulujuttuja ja ihmisuhdejuttuja
t a u k o a m a t t o m a n a pulinana.

( Hänellä EI sitten ole mitään burmalaista poikaystävää, ei ollenkaan. )

Siinäpä se.

Kiiruinen aamu rauhottui kahvikupilliseen chatissa ja nyt pitäisi sitten alkaa töihin. Konditionaali rulettaa yhä eli ei nappaa yhtään enempää kuin eilenkään, mutta väkisin sitä on ennenkin...? (Myydääköhän jossain liukkaria aivopenetraatioon?)
Kohlbergia ekana.
Sitten luullakseni Pauli Siljanderia.

Blogikuviksi eilinen otos pihamaalta (Niinkuin näkyy, omenoita riittää) ja sitten niitä - myöskin eilisiä - leivonnaisia. Mehupulloista ei kuvaa, kun ketuttaa yhä uusi pilkullinen köökini.

Edellisestä bloggauksesta jäi puuttumaan kuvia.
Ensin omppuorjista:

Ja sitten siitä Miin ja lasten askartelemasta Tönön pienoismallista:

Potentiaaliset "parhaat kuvat" räjähtäneestä keittiöstä jäivät ottamatta. Olimme jo osan siivonneet kun hoksasimme asian Heikin kanssa suunnilleen samaan aikaan: "TÄSTÄ olisi tullut hieno blogikuva!"