Roosa oli apea eilen ja apeampi aamulla.
Pikkuhiljaa sitten aamupäivän mittaan kunto huononi.
Pietari soitti kymmenen maissa että nyt se laahaa takajalkojaan ja silloin jo aavistelin pahaa.
Kahdeksi sain ajan pieneläinklinikalle mutta tovia ennen sitä siirtyi Roosa pupujen taivaaseen.
Munuaistulehdusta veikkasi eläinlääkäri.

Marko ja Pietu hautasivat juhlallisin menoin pihalle vanhimman omenapuun juureen.

Se oli yksi, jos kohta ilman muuta surullisin, niistä sadasta asiasta jotka tänään menneet pieleen.
Jota ja kuinkin uupuneena palasin kaupan kautta kotiin kuudeksi.
Nyt pitäisi sitten puoli seitsemäksi sinne vanhempainiltaan.
Jos suoraan sanon niin en jaksaisi.
Ja silti menen.

Olen mamero, joka ei uskalla riskeerata sitä että juuri tämä on se ERILAINEN vanhempainilta (verrattuna niihin 150 aiempaan missä olen elämäni aikana ollut) jossa tulee siinä määrin uutta asiaa, että homma pikkutuolin aiheuttaman kinttukrampin arvoista?

Ja kuvia ei mistään vieläkään.
Heikki palaa kymmenen junalla ja asentaa muistikortin lukijan, minkä jälkeen sitten ehkä...
huomenna tai joskus.