söi ja meni nukkumaan.
Jotenkin mukava kumminkin, vaikka olen estynyt osallistumaan mikailuunsa.
Ikävä pikkuveljeä... tai sitä isosiskoa, joka joskus olin.

Ja TUO on mielenkiintoinen ajatus, koska isosiskoilin eniten akuutissa surussa + syöpähoitoaikoina.
Kumpikin jotain mihin ei todellakaan halua takaisin.
Kaipaan (etäisesti, toteutumista toivomatta) tilaa jossa vastuuttomuus on ok?
Samalla lailla kun kaipaan nuoruutta tietoisena, etten ikinä, koskaan, milloinkaan valitsisi sitä uudelleen, jos tarjolle annettaisiin?