Aikoinan Ville-vaarini hautajaisissa useampikin muistelija puhui siitä, kuinka ruuhkavuosina (taloja rakentaessaan) Ville saattoi hyvinkin paiskia raksalla yön läpi töitä, aamulla pistäytyä aamupalalla ja sitten lähteä Vihtavuoren tehtaille päivätöihinsä.
Tuo muisto pulpahti pintaan tänään, kun aamulla hain Millaa Jöralasta (istui kimppakyydissä koululleen). Osku oli nimittäin siellä hionut pikkumökin lattioita aamukuuteen, herättänyt sitten Millan aamukahveelle ja teki nyt, samaan aikaan kuin mekin, lähtöä päivätöihinsä.
Mitä sitä sanotaankaan isien pahoista teoista...?
Isoäitien isille samat "syytökset".
Jotkut asiat ilmiselvästi periintyvät useiden sukupolvien taakse.

Tänään hymähdin myös yhdelle ensimmäisen polven periytymiselle.
Olen täälläkin joskus kirjoittanut "jonglööri-olosta" joka minulla arkea pyörittäessni ajoittain on.
Kun soitin vanhemmilleni Kokkolaan pyytääkseni heiltä kyytiä Pietulle (Pietari unohti puhelimensa autooni, kun heitin hänet viime sunnuntaina koululleen, joten joudun sumplimaan noita kyytijuttuja puolestaan - ja sittenfacebookiin kuittaamaan ne sumplituiksi) juttelimme tovin niit&näitä muutenkin.
Äiti oli laittanut yhden veljeni lapsista kouluun ja teki lähtöä viemään kahta muuta tarhaan. Sen jälkeen hakisi sisareni tyttären ja...
Isä ilmoittautui vapaaehtoiseksi hakemaan Pietarin. Ehtii kuulemma sen hyvin ennen kuin ottaa vastaan kiinalaiset vieraat klo 16.
Kumpikin suositteli eilen katsomaansa näytelmää Kokkolan kaupunginteatterissa. Tuota:
http://www.teatteri.kokkola.fi/ohjelma/pesarikko/
Muutakin touhua ja tohinaa oli.

Minun vanhempani täyttävät tänä ja ensi vuonna 70 vuotta.
Heitä kun kuuntelin, niin yhtäkkiä tajusin, että vielä ainakin 25 seuraavaa vuotta saan pallotella niitänäitä kahtakymmentä palloa kerrallaan.
Isovanhempiani, kun mietin, niin todennäköisesti paljon pidempäänkin...

Puolessa välissä vasta?
Onko ajatus lohdullinen vai pelottava, riippunee päivästä.

Hymyillen kuitenkin tänään soitin heti koululle saavuttuani wilman tarhaan, omaan opintotoimistoon, pomolle ja Tiitin ystävän isälle - tytöt kun ovat ilmeisestikin osuneet "hevostytön jackpotiin". (Tarkkaan ottaen Tom H. kyllä soitti minulle, enkä minä hänelle.)
Näin on ja näin pitää ollakin.
Minun tarinaani se.

Tuosta hevostyttöjen jackpotista:
Vörå ridklubb on muuttanut systeemejään viimeisen vuoden aikana eikä tallilla enää oikein ole lainattavia/vuokrattavia hevosia vaan se toimii pikemminkin asiakkaiden omien hevosten kotina ja omistajiensa koulutuskeskuksena.
Se epäilemättä toimivaa ja tehokkaampaa, mutta samalla vähän haikeaa noille hevostytöille, jotka tottuneet raatamaan lapion ja kaviokoukun varressa ratsastustuntiensa eteen.
Tallilla lorvinta on vähentynyt oleellisesti.

Nyt sitten muutama päivä sitten Tiiti ja J törmäsivät kaupalla tuttuun ravitallin pitäjään. Kyselivät jutellessaan, että vieläkö hänellä hevosia ja jos joukossa joku, jolla voi ratsastaakin, niin paljonko moinen lysti maksaisi.
Hevosia on, 9 ja vain muutama niistä ravitreenissä.
Muut pikemminkin lemmikkejä - ja omistajansa mukaan saavat oikeastaan ihan turhan vähän liikuntaa.
"Jos osaatte itse hoitaa niin hevosen kuin ratsastuksenkin, niin minun puolestani, olette tervetulleita miten usein ikinä haluatte, niitä liikuttamaan. En minä siitä mitään laskuta, mutta en maksakaan. Maastoa on ja hakakin jos siellä mieluummin..."
14-vuotiaan hevostelijan korviin tuo kuulosti epäilemättä paremmalle kuin kauneinkaan Bachin aaria.

Nyt vuorossa "Valtio ja sen lait modernissa luonnonoikeusperinteessä" (Grotius ja Pupendorf) ja sen jälkeen Thomas Hobbesia.