Pitäisi purkaa kuvia, mutta ei jaksa.
Tahtoisi purkaa sanoiksi tarina nuorten kolarista, mutta ei tahdo; ellen saa ilmaistua lupaa niin en tahdo loukata kenenkään yksityisyyttä.
Näin varsinkin, koska hetki oli (shokissa kerrattuina muistoinakin) kovin paljastava.
Sen kuitenkin voin sanoa, jotta olen positiivisesti yllättynyt kaikista osallisista. Olenkohan lukenut liikaa nettipalstoja, kun en osannut uskoa kaikkien altruismiin tiukassa paikassa?

Jotain kuitenkin voin kertoa.
Pikkuisen huvittavan keskustelun iltapäivältä.
Odotimme sairaalassa ja sen ulkopuolella pihalla, jotta lääkärit ehtisivät kunnolla tutkimaan kaikki osalliset.
Totettuani kaikki hyvinvoiviksi, minäkin rauhotuin - ja aloin lukemaan kesken jääneitä kurssikirjoja.
Jotenkinhan se odotusaika piti tappaa...?
Jossain vaiheessa pirahti puhelin ja ystävä kysyi, että miten Pietu?
Rauhoitettuani hänetkin jatkoi uudella kysymyksellä: "Tuleeko aika pitkäksi odottaessa? Lähtisitkö vaikka kahville?"
Mietin tovin ja totesin, että "Kiitos, mutta ei nyt. Haluan olla paikalla heti kun päästään lähtemään. Sitäpaitsi olen päässyt hyvään vauhtiin luvuissani."
Ystävä oli hetken hiljaa ja nauroi sitten - sitä ihan omaa nauruaan:
"Aina joskus joku sinua tuntematon kysyy, että miten ihmeessä sinä ehdit kaiken mitä ehdit?
Nyt tiedän miten tulevaisuudessa vastaan: Ensiavussakin se lukee Kantin oikeusfilosofiaa!"