"Niin mitä?" mutisi Heikki vastaan yhtä unenpöpperöisenä kun kiskoin vaatetta niskaani aamukolmen maissa.
"Lisää lapsenlapsia? En muistuta. Aamulla olet kumminkin unohtanut tämän ja suuttuisit minulle jos tommoisia puhuisin."
Fiksu mies. Niin siinä epäilemättä olisi käynyt.
Ja pöpperöinnin syy oli tuo:

Keijo on pitänyt nyt viikon ajan Nikolle jonkinlaista unikoulun tapaista eli tarkoitus on totuttaa hyvinkasvava puolivuotias siihen että enää ei öisin tissuteltaisi. Siinä sitä kaksi lujaa tahtoa ottaa yhteen: Nikon äänijänteet kehittyvät ja Keijolla puolestaan kehittymässä unenpuutteesta sellaiset silmäpussit että kohta saa alkaa pelkäämään, että kompastuu niihin kävellessään.

Kompastelua ehkäistäkseni olen luvannut että sinä yönä kun lopullinen väsy& vätystys iskee, saa soittaa mummon kantamaan pikkuista muutamaksi tunniksi. Viime yönä sitten puhelin pirisi 3.17 ja lupa saapua ratsuväkenä paikalle irtosi.
Paitsi että siinä vaiheessa, kun olin pissinyt, pukenut, rapsuttanut auton esiin jään alta ja ajanut keskustaan soikin puhelin jo uudestaan:
"Nyt se sitten nukahti. Mene sinäkin nukkumaan."

Kerrankin nukkumatti oli uskollinen.
Tuntia myöhemmin oli mummeli uudelleen unessa!

Ja nyt en sitten tiedä olenko vielä herännytkään. Keijo, Niko ja Lova ovat tulleet päiväksi mummilaan. Minä olen käynyt kaupassa, soitellut Mimmin avuksi puheluita, touhunut ja tohottanut yhtäsun toista ja sensellaistellut päälle. Osku on käväissyt lounaalla jne. Yhä silti unenpöpperöinen olo.

Auttaisikohan päivän viides kahvikupillinen yhtään siihen?

Ja kuvassa ne ruokaostokset.