Minä en enää moneen vuoteen ole kuvitellutkaan tulevani toimeen ilman allakkaa.
Sen kanssakin unohtuu tuon tuosta jotain.
Ilman sitä elämäni olisi luultavasti silkkaa kaaosta (siis suuremmassakin määrin kuin nykyisellään.)

Mutta teen muitakin listoja; ostoslistoja, to-do listoja jopa joskus haavelistoja.
Tänä aamuna olen palaverin aikana kirjoitellut kauppalistoja ja to do - listoja;
tykötarpeita huomisille päivällisille pitää hakea tänään koulun jälkeen kaupungista. Kokkaukset ja siivoukset ja koristelut pitää jakaa tälle ja huomiselle jos aikoo ehtiä ilman stressiä jne.

To do - lista on siis jonkinlainen lukujärjestys itselle; tänään on hoidettava kauppareissut (ainakin ruokakauppa, kangaskauppa ja alko, jos ehtii niin kenties Tiimarikin), loppusiivoukset, lihapullien paisto, leipätikkujen leivonta ja pöytäliinan ompelu. Eikä saa unohtaa laittaa jääpaloja pakkaseen. Jos aikaa jää niin voisi vähän askarrellakin.

Illalla ja yöksi tulee Lova hoitoon joten aikaa on ruudutettava myös leikeille, halailulle ja massupusuille.
(Toki myös Wilma, Jere, Jesse ja Rikukin tarvitsevat noita kaikkia, mutta isompina heidän leikkinsä ja masupusunsa on helpompi sijoittaa sinne muiden askarten lomaan.)

Huomenaamulla sitten listalla normikotityöt, normi+ -pukemiset, kattaus, salaatti, tagliatelle jne.
Ja huomenillalla päivällisten ja siivousten jälkeen niitä masupusuja sitten vuorostaan Heikille?

Onko rakasteluajan ennalta varaaminen allakkaan tai to do-listaan jonkinlainen äärimmäinen "länsimaisen kuuman kirjakulttuurin" oire?

Marshall McLuhania luen ja kirjoitan yhä - ja vielä enemmän kuin noista kumpaakaan ennen kaikkea ajattelen yhä:
”Tästä visuaalisten, abstraktisten ja yhdenmukaisten yksikköjen käyttöön soveltamisesta syntyi meidän länsimainen tuntemuksemme , että aika on kestoa. Siitä, että me jaamme ajan yhdenmukaisiin visualisoitaviin yksikköihin, johtuu meidän keston tajumme sekä myös kärsimättömyytemme, kun emme jaksa kestää viivytystä tapahtumien välillä.” kirjoittaa McLuhan ja mikäpäs minä olen väittämään vastaan?

Teknologian hedelmänä kello on kone, joka tuottaa yhdenmukaisia sekunteja, minuutteja ja tunteja liukuhihnaperiaatteen mukaisesti. Aika, jota ei mitata yksityisten kokemusten ainutlaatuisuudella vaan abstraktisilla yhdenmukaisilla yksiköillä valtaa vähitellen kaiken aistielämän, hyvin samaan tapaan kuin kirjoitus- ja kirjapainoteknologiakin. Työn lisäksi myös syöminen ja nukkuminen sopeutuivat noudattamaan enemmän kelloa kuin orgaanisia tarpeita.
”Valmius alistaa ihmisorganismi muodoltaan vieraalle mekaaniselle ajalle oli yhtä riippuvainen luku- ja kirjoitustaidosta ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina kuin nykyäänkin. Jotta kello pääsisi hallitsevaan asemaan, on ensinnä alistuttava siihen visuaaliseen korostukseen, joka liittyy erottamattomasti foneettiseen kirjoitustaitoon. Luku ja kirjoitustaitoisuus sinänsä on abstraktia asketismia, joka valmistaa tietä loputtomille kieltäymyksen muodille ihmisyhteisössä.”
(Kerrassaan herkullinen ajatus tuo kirjallisen ihmisen asketismi!)

Heimokulttuurit ja moderni fysiikka näkevät kuitenkin ajan toisella lailla.
Tiedemiehet eivät pyri enää sisällyttämään tapahtumia aikaan, vaan ajattelevat jokaisen asian luovan oman aikansa ja tilansa.
Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä miten ihmisenä muutumme maailmankylässä.
Millainen on sellaisen ihmisen to do –lista, joka ei lineaarista aikaa tunnusta?