Bloggaan pikaisesti muutaman rivin, jotka Heikki saa sitten lähettää Veronan Yliopistolta nettiin puolestani. Hotellillakin on netti, mutta sen käyttö maksaa maltaita, joten annanpa olla.

Olen siis onnellisesti perillä La Provincia di Veronassa. Matka kesti pidempään kuin oltiin suunniteltu. (Lähdin kotoa noin klo 12 yöllä ja koneeni laskeutui Veronan kentälle noin klo 18 illalla. 18 tuntia liikkeellä jos siinä vaiheessa ja edessä vielä bussireissu Stazzionelle ja taksi sieltä hotlaan.

Ensimmäinen kone Helsingistä Wieniin laskeutui 40 minuuttia myöhässä eli jatko yhteyteni oli jo lentänyt matkoihinsa. Tilalle Austrian Airlines tarjosi joko odotusta iltakahdeksaan jolloin lähtisi seuraava suora lento Veronaan tai lentoa Münchenin kautta. Otin jälkimmäisen ja näin sitten lentokenttiä enemmänkin.
Yllättävää kyllä matkan kiemurat eivät stressanneet ollenkaan.

Oli oikestaan varsin mukava katsella monenlaista väkeä kaikessa rauhassa. Joihinkin tutustuikin pintapuolisesti; oikein mukavaan vanhempaan pariskuntaan Hagalundista. He olivat matkalla Garda-järvelle lomailemaan ja tunsivat Italian kuin omat taskunsa. Sain hyviä vinkkejä siitä minne Veronassa tulisi mennä ja siitä miten aikansa asettaa, jos pistäytyy vain pikaiseen Venetsiassa. Mutta oikeastaan tuotakin arvokkaampaa oli katsoa kahden liikkeiltään jo vähän hitaan, kauniisti rupistyneen valkohiuksisen ihmisen keskinäistä lämpöä ja rakkautta. Lapsenlapsetkin ovat jo isoja, mutta la passione on siellä yhä.

Kun sain aikoinaan kuulla, että pääsisimme ehkä Veronaan lomalle, bloggasin, että sinne ei menekään tällä kertaa Romeo ja Julia vaan Romeo ja Muumio. Kun kerroin tuosta Anita-rouvalle, hän nauroi, että hepäs voittavatkin. Ja niin taitavat voittaa. Muumion ja muumion rakkaustarina on tänään kaunein.

Toinen, jonka kanssa vaihdoin enemmän kuin muutaman sanan oli nuori , kovin, kovin väsynyt pakistanilainen äiti, kovin, kovin väsyneen pikkuisensa kanssa. Heillä oli takanaan pitkät lennot ja edessä samalla lailla. Pientä prinsessaa (16 months) itketti vähän kaikki ja minä tarjouduin pitelemään häntä sylissä hetken. Se auttoi toviksi. Uuden tädin uusi naama ja käsilaukku, josta kaivaa esiin roinaa, allakka johon piirtää tädin kanssa tikku-ukkoja, kukkia ja lentokoneita.

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan että äiti pisäytyi invavessassa pesulla välillä. Jasmin oli ihana ja oli kiva olla avuksi ja nuori äiti todella tuntui virkistymistä kaipaavan. MUTTA tulen varmaan loppuikäni kantamaan huonoa omaatuntoa siitä, etten ääneen varottanut häntä siitä, että lasta EI IKINÄ saa jättää lentokentällä tuntemattoman syliin yli puoleksi tunniksi siksi aikaa kun itse on ihan muualla. Toivon, että pääsevät isin luo New Yorkiin onnellisesti.

Muitakin anekdootteja olisi, paikoista, ajatuksista ja ihmisistä. Jos jokin niistä jää sitkeämmin mielenpieleen niin palaan niihin myöhemmin. Marshall McLuhaniin nyt ainakin. Häntä olen joutohetkinä lukenut.

Nyt aamiaiselle ja sitten vanhaan kaupunkiin samalla kyydillä, mikä vie Heikin päiväksi yliopistolle.

Suukko kaikille läheisilleni jotka kenties tämän lukevat. Ja Tiiti toimittakoon suukot eteenpäin niille, jotka ovat liian pieniä lukemaan. (Ja Mii Okkille sekä Markolle, jotka eivät taatusti ikinä mitään näin pitkää jorinaa lue) ;-)