Onhan se herkullinen, Marshall McLuhan siis. Yhä vielä on, vaikka kattoi pöydän jo niihin aikoihin kuin minä synnyin.

Ja herkullisia ovat ne sivupolutkin, joille välillä eksyn, kuten vaikkapa Walter Benjamin kokemuksen kriisi.
Benjamin epäili (jo 1930-luvulla), että kokemukset häviävät massamedian aikakaudella ja muuttuvat yhä enemmän subjektiivisiksi elämyksiksi. Kokemus on siis ajassa tapahtuvaa dialektista oppimisprosessia (suullista kommunikointia), viisautta, jota voidaan välittää eteenpäin sukupolvelta toiselle. Kokemus on kollektiivinen, sosiaalinen asia ja se eroaa oleellisesti elämyksestä, joka todentuu vain yhden henkilön mielessä.
Voiko elämyksistä oppia ja viisastua?
Ei mielestäni.
Elämykset ovat kulutusta; elämän.
Ja koska noita kahta ei puhekielessä useinkaan erotella , on niin paljon ihmisiä, jotka ovat ”kokeneet paljonkin” kokematta oikeastaan mitään?

McLuhan kirjoittaa:

”Jos viime vuosisata oli toimittajan tuolin aikaa, meidän satalukumme tunnus on psykiatrin sohva. Ihmisen laajentumana tuoli merkitsee takaliston erikoistunutta kerrostumaa, eräänlaista peräpuolen ablativus absolutusta. Sohva puolestaan laajentaa kokonaisolemusta. Psykiatri käyttää sohvaa, koska se poistaa houkutuksen ilmaista yksityisiä näkökantoja ja torjuu tarpeen järkiperäistää tapahtumia.

Aikamme pyrkimys kokonaisuuteen, empatiaan ja tietoisuuden syvyyteen on sähköteknologian luonnollinen lieveilmiö…”

Sen jälkeen kun on hymähtänyt peräpuolen ablativus absolutukselle ja kurtistanut kevyesti kulmiaan ”kokonaisuuden, empatian ja tietoisuuden syvyyden” epäortodoksiselle väheksynnälle, nousee mieleen väkisinkin ajatus, jotta jos 1800-luku oli toimittajan tuolin, 1900-luku psykiatrin sohvan niin mikä onkaan 2000-luvun ahterinalustastatus?