Tuon kirjoitin lopulta mustalla tussilla paperille ja teippasin seinälle.
Siinä se nyt seisoo huojuvilla tikkukirjaimilla ja nauraa minulle päin naamaa.

Siihen se kulminoituu . Se on pohjimmiltaan se, mitä minun pitäisi tämän talven/elämän mittaan avata.
Miten me konstruoimme moraalikäsityksemme?
M I T E N ?

Vaatimus seisoo isona möhkäleenä keskellä työhuonettani .
Aamuisin, kun tulen töihin, saan painautua ihan pieneksi seinää vasten päästäkseni pujahtamaan sen ohitse koneelle kirjoittamaan muita työjuttuja.
Se varjostaa ja humisee hiljaa täyttäen tilan.
Se sotkee novellien romanttiset hetket ja latistaa tunnelman eroottisissa kertomuksissa. Pakinoissa se nyppii vitseiltä siivet.
Eikä se edes hymähdä väliin raivoisan freneettisille , väliin väsyneille ja veltoille yrityksilleni naputtaa siitä irti joitain palasia nähdäkseni mitä möhkäleen sisällä piilee.

Tältäkö tuntuu kuvanveistäjän luomisen tuska?
Sitä TIETÄÄ; että tuolla jossain läpipääsemättömän harmaan massan sisällä piilee muoto ja merkitys, mutta taltta on tylsä eikä millään löydä sitä kohtaa mistä pääsisi murtamisen alkamaan?

Olen ainakin sata kertaa päättänyt, etten ala siihen. O L K O O T!
Vielä viime yönäkin herätin Heikin ja ilmoitin, että vaihdan aihetta, annan paskan olla, unohdan sen.
”Aha, vai niin” vastasi Heikki unestaan eikä epäilemättä uskonut minua hetkeäkään.

Siinä on virhe.
Siinä, miten käytän talttaa, mitä yritän sillä tehdä, miten tuon tehdä on jokin perustavanlaatuinen virhe.
Ja virheellistä ei kannata tehdä joten ehdottomasti fiksuinta olisi unohtaa koko aihe ja ottaa työn alle jokin muu jännä, vaikkapa se mitä tapahtui feminismille mediateoriassa tai keskustelupalstojen salaliittoteroriat (H1N1 olisi kuumaa kamaa) tai…
Se olisi fiksuinta.
Ehdottomasti.

Mutta möhkäle on ja pysyy ja jokin minussa pakottaa yhä uudelleen ja uudelleen kokeilemaan, että mitä jos tuosta… Siinä ON virhe, mutta minun on PAKKO saada tietää, mikä se virhe on. En välitä esseestä tai julkaisemista, mutta minun on pakko SAADA TIETÄÄ, ymmärtää asia.
Hitot mistään taltoista ja vasaroista!
Mistä minä saan dynamiittia?

Sellaisia tunnustuksia tälle aamulle.

Muuten on soljunut niin kuin pitääkin. Ande haki minut töihin vähän myöhässä (lähtö 7:15 eikä 6:45 tms niin kuin oli tarkoitus), mutta koska lapset eivät ole enää kotona (lähtevät Ouluun neljän junalla) kun palaan niin ihan sama vaikka venytettäisiin päivää sieltä päästä.

Minulla on liian vähän päällä. Huomasin sen kun kipitin halki kampuksen hakemaan aamukahvia. Luut, ytimet ja muut sisäelimet vihloivat huomautuksia asustatuksen puutteista.
On tullut syksy; harmaata, sateista ja mereltä tuulee.
Pitää etsiä esille takkia sun muuta.
Sitten illalla.
Nyt lämmittää kahvi ja patteri selän takana.
Ja kohlbergiaalinen raivo.