Töiden jälkeen Anden nouto Wärtsilältä, muonaa kotiin, oman auton haku Mimmilästä, Jessen toimitus isilleen illaksi ( Okki vie sitten yöksi Mimmilään, niin ei tarvi aamulla niin aikaisin ylös ), Markon kätten töiden ihailua (on maalannut ne räjähdyksen jäljet pois, kiinnittänyt Jeren sängynpäädyn, vaihtanut yölamput oikeille paikoilleen jne.) vilkaisu kotitöihin päin ja sitten siirtymä aktiiviseen lorvintamoodiin.
Siinä minun tämän illan marssisuunnitelmani.

Tiiti lähti ulos (sen olemattoman Burmalaisen epäpoikaystävänsä kanssa?) joten yksin kotona – no way, jotta käytän sen ajan nurkkia nuohoten!
Ehtii ne huomennakin… tai ylihuomenna.
Heikki ja lapset palaavat vasta lauantaina.

Viime yönä haahuilin myöhään chatissa. Oli kerrankin – tai pitkästä aikaa - paljon asiallisiakin keskusteluja. Yksi aihe, josta puhuttiin, oli rukous. Tänään palasin ajatuksissani siihen ja kokeilin, että muistanko oikein eli olenko joskus siitä blogiin jo kirjoittanut.
Olin.

Kesäkuulta 2008 löytyi tällainen pätkä:

Pitkään, kovin pitkään, minä luulin etten minä osaa rukoilla lainkaan. Vakava geneettisemotionaalisintellektuaalinen rukoilurajoitus tai jotain sinne päin. Rukoiluvirtapiirini kärähtivät ylikuormituksesta, kun lapsena jouduin ristimään käteni ja anomaan kuolemaa hänelle, jonka en koskaan olisi toivonut kuolevan?
Jouduin melkein paniikkiin, kun joku pyysi minua rukoilemaan puolestaan.
Mielessäni kiljuin että en minä osaa, älä pyydä ja ääneen sopersin jotain sellaista että ”minä ajattelen sinua tänä iltana” tms.
Näin siksi, että moisessa tilanteessa, jossa toinen pyytää esirukousta ei todellakaan ole oikea hetki alkaa tuulettelemaan omia heikkouksiaan.
Silloin tuetaan.
Tuetaan vaikka panikoittaisi kuinka.
Så det så.

Joskus kun sallin itseni asiaa ajatella , päädyin kivulla toteamaan että olin vain rikki siitä kohdin ja koska en osaa korjatakaan, niin minun pitää vain yrittää lujemmin muilla alueilla.
Sitten, ihan sattumalta voisi sanoa, tai vaikkapa että armosta, elämä johdatti rinnalleni vanhan naisen, joka oli nähnyt ja kokenut niin paljon, että oli hioitunut valtavan kauniiksi.
”Tuntuu hyvälle katsoa, miten rukoilet” sanoi hän minulle kerran kesken ruisleivän leipomisen ja minä olin pudottaa tiinun.
Se oli avaus pitkään keskusteluun, joka kuuluu yhteen elämäni tärkeimmistä.

Ei ihminen ole rikki vaikkei hän pyytäisi Jumalalta polkupyörää, autoa, työpaikkaa, kumppania tai lottovoittoa saatikka sitten, ellei pyydä Jumalaa lyömään kivellä ilkeilijää tai pahantekijää.
En tajua mistä minuun oli moinen ajatus ylipäätään iskostunut.
Jostain pyhäkoulusta tai vastaavasta? (Ne ovat usein uskonsammutuspaikkoja muutenkin)
Niin tai näin, niin sitkeästi se minussa kuitenkin eli.
Ei tarvitse pyytää hienoin sanoin eikä piilottautua koukeroihin.
Ei tarvitse edes pyytää.
Voi vaan kiittää.
Voi kiittää vaikkapa silittämällä pienokaisen uneen tai hyväilemällä elämän eksyttämän vanhuksen kättä vuodenosastolla.
Voi kiittää siunaamalla leivän tai suutelemalla nukkuvaa puolisoaan.

Ja opittuaan että kiitos on rukous , ei enää ole vaikea pyytääkään:
”Auta häntä Isä, hänen on niin vaikea olla."

Sitaattiin voisi nyt kaksi pitkää vuotta kypsempänä jotain lisätäkin.
Ehkä.
Tai sitten ei.