Ja jokunen rivi uuskopsausta:

Isoveljiä minulla ei ole. Se olisikin liikaa. minun ei ole ollenkaan vaikea kuvitella , millaisia he olisivat. Minulla on nimittäin kolme enoa, kaikki enempi tai vähempi isoveli-ikäluokkaa.

Vain yksi niistä on kunnollinen. Muuta siihenkään, siis Jussin kunnollisuuteen, minä en niin kauheen karseesti luota. Ehkä se vain onnistuu esittämään kunnollista, koska se käy täällä harvemmin kuin ne kaksi muuta.
Ehkä Jussikin aina heti meiltä lähdettyään nojaa taaksepäin autonsa penkissä ja huoahtaen rentoutuu samalla kun hitaasti sen otsalta nousevat esiin pienet punaiset sarvet ja takamuksen alta kiemurtelee esiin väkäspäinen häntä…? Maybe.
Jussi on mun kummienono. Se tarkoittaa, että se paitsi lahjoo mua aina silloin tällöin, se myös noin kerran vuodessa kierrättää mut läpi Linnanmäen ja Heurekan.
Hullumminkin voisi olla.

Jussi on nero ja kvanttifyyysikko. Nerous tarkoittaa sitä, että saa unohtaa asioita ja sekoilla miten sattuu, mutta toi toinen… Tiedätkö sinä mikä on kvanttifyysikko? Minä en tiedä. Eikä tiedä mutsikaan, mutta silti se on hillittömän ylpeeä broidistaan.

Se seikka ei kyllä oikeastaan kerro Jussista mitään, sillä mutsi on ylpeä kaikista broideistaan. Se on semmoinen paranormaali juttu. Siis se, että kuinka joku voi muka olla ylpeä Antista ja Kallesta.

Kyllä mä myönnän, että silloin joskus viisi vuotta sitten tai jotain niillä main, kun Antti ajoi moottoripyörällään keskellä yötä pihaan ja herätti kaikki kakarat kuuntelemaan sen omia versioita kreikkalaisista jumaltaruista tai ulvomaan kuuta tai jotain muuta yhtä pähkähullua, niin mäkin olin oikeastaan sitä mieltä, että se oli aika hulppee hemmo.

Kalleakin mä kestin niihin aikoihin kun se liftasi tänne aina viikonlopuiksi skeittilaudan kanssa ja opetti meille huimia hyrriä.

Ne on hyvä kortinpelaajia molemmat eikä mua niin kauheesti pänninyt niihin aikoihin vaikka ne kohottikin perheen pyykkivuorta paskaisilla pusakoillaan ja resuisilla farkuillaan, niin kauan kun ne juoksi mukana seitsemän tikkua laudalla –pelissä ja poppas ämpärikaupalla popcorneja eväiksi ja järjesti viikonloppuretkiä olohuoneeseen videoiden ääreen.
Niihin aikoihin enot menetteli.

Mutta sitten ne muuttui ihan niin kuin Pietukin. Pikkuhiljaa ja salakavalasti. Ensin ne alkoivat pottuilemaan kaikenlaisesta joutavasta, niin kuin sellaisesta kuin että discoissa ei muka tarvitsisi käydä. Ja se sitten ne alkoi muutenkin sotkeentumaan muiden yksityiselämään.
Juuri kun ihminen hoksasi onnitella itseään siitä, etteivät faija ja mutsi olleet yliniuhoja kaiken suhteen, niin yhtäkkiä alkoivatkin enot, joille mikään asia ei oikeastaan mitenkään kuulu, paapottaa vähän joka asiasta.
Mä siedin vielä jotenkuten niiden jutut siitä, että luomiväriä oli muka liikaa ja nippanappa senkin että hame oli muka liian lyhyt.
Mutta sitten ne alkoi mäkättämään mutsille siitä, että mä sain muka olla liian myöhään iltaisin ulkona.
Ja pian sen jälkeen ne alkoivat pompahdella esiin, silloin kun mä olin kaikessa rauhassa kamujen kanssa grillin kulmilla ja se meni jo definitivt liian pitkälle!

Voitte varmasti kuvitella, missä määrin mun sosiaalinen elämäni kärsii siitä, että aina kun joku vähänkään mielenkiintoinen kundi tulee lähietäisyydelle, niin kuin taiottuna paikalle ilmaantuu iso ruma eno, joka vääntää naamaansa Brice Willin ”Mä-tapan-sut-kohta-ja-heitän-perään-huonon-vitsin”-ilmeeseen ja tunkee kättään esiin:
” Hyvää iltaa. Minä olen Minjan eno. Ja kenenkäs poikia SINÄ olet?”

Päivä on soljunut lähinnä kotitöiden kanssa. Vintti on siisti ja alhaallakin rutistin illansuussa itsestäni sen verta irti että puunasin saunan ja kylppärin. Sitä en enää olisi oikeastaan jaksanut, mutta kun Osku, Pietu ja Anu (vietettyään illan Mimmilässä muuttotalkoissa) tahtoivat löyyihin, niin pakotin itseni jonkinlaiseen kodinhoidolliseen illan loppukiriin...

Huomenna jos saisi sitten alakerran samalla lailla kunnolla kuntoon niin olisi kiva jättää talo perjantaina lapsenvahtien käsiin.

Blogikuviksi muutama otos pihamaalta.
Puuta kaatuu, mutta puuta myös riittää.
Huomenna lisää.