Istun (jälleen) töissä palaverissa ja kuuntelen asioita, jotka eivät kosketa minua. Samaa ohjelmassa huomenna ja iltaisin sitten antaudun novellien orjaksi. Se on suunnitelma.
Näin siksi, että saan loppuviikosta vapaata - lasten palattua.
Iho sykkii ikävää jo nyt.

Yksin nukkuminen on luonnotonta ja panee miettimään, muokkaako moinen epäinhimillinen käytös aikaa myöten ihmistä jotenkin. Tiedän paljon kitkerän, katkeran happamia yksinnukkujia, mutta tiedän myös valoisia, lempeitä yksineläjiä. Ensimmäiset ovat olosuhteettomuuksiensa uhreja, mutta jälkimmäisten tahdonponnistus, kurotus kohti ihmisyyttä on merkittävä, kumarruksen arvoinen saavutus?

Kahvin palanpainikkeeksi selailin Parnassoa ja sieltä silmiini sattui Wislawa Szymborskan runo (suomentaja Marttu Puukko) Runo alkaa näin:

Olen huono yleisö muistilleni.
Se haluaa, että kuuntelisin alati sen ääntä,
mutta minä pyristelen vastaan, puuhailen jotain,
lähden ulos, palaan ja poistun taas.

Se haluaa viedä kaiken aikani ja huomioni.
Nukkuessani se pääsee helpolla.
Päivisin sillä menee miten milloinkin
ja se ei miellytä sitä.

Se ojentaa minulle innolla vanhoja kirjeitä, kuvia,
ottaa esiin tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tapahtumia,
kääntää katseeni unohdettuihin näkymiin, sokeutuneisiin pisteisiin
ja kansoittaa ne vainajillani...

Ja tuosta muistin, että minullahan on kuvia Laukaasta. Kävimme juhannuslauantaina hautausmaan kautta ennen kuin lähdimme muihin kauttoihimme; satamaan jäätelölle, Saarijärvelle pizzalle ja uimaan ja niin edelleen. Ne kuvat: