Eilen illalla oli omituista – tyhjä talo (Heikki ja pienet Oulussa ja Tiiti ja Pietu teillään) eikä oikein mitään tekemistä sen jälkeen kun Osku oli vienyt Jessen.
Päädyin sitten lukemaan kirjan. Romaanin. Pitkästä aikaa.
Grishamia. Vähän kuin olisi karkkia popsinut. E ravinnut, mutta ei ollut pahaakaan.

Tänään omituisuudet sen kun vain jatkuvat. Heitin Pietun Isselle seitsemän maissa ja nyt pitäisi olla möllöttää jonnekin 11-12 asti eli siihen kunnes Keijo on käynyt neuvolassa ja pääsemme lähtemään töihin.
Onneksi Tanja tulee jossain vaiheessa oikoluettamaan lopputyönsä kirjallista osaa, etten nyt ihan skitsahda tähän elon ja olon epätyypillistelyyn.

Kirjallisista töistä puheen ollen: Oivalsin eilen jotain freudilaisittain hilpeää. Kuten kertonut, niin aloitin uuden kässärin tällä viikolla. Se tarina poltteli pahoin mieltä jo edellistä kirjoittaessani, joten pitkien neuvottelun jälkeen sitten sovin itseni kanssa, että saan käyttää tuohon kaksi työtuntia joka arkipäivä.
Niinpä olen nyt sitten kirjoittanut alun ja lopun ja täyttelen päivien mittaan hiljalleen sitä keskikohtaa.

Olen joskus ennenkin kirjoittanut noin.
Siis siten että kappaleen tuonne, toisen tänne sen mukaan mikä valmiina mielessä on ja vasta lopussa kronologian hioen.
Tällä kertaa huomasin itselleni tirskahtaen, miksi TÄSSÄ tarinassa pitää tehdä noin.
Minä tarvitsen lopun tragiikan salliakseni päähenkilölleni vihaisen ja itseensä keskittyvän keski-ikäisyyden ilman että alan tuntea jonkinlaista kanssasyyllisyyttä. En osaa antaa edes tarinasatujen egoistella ellen jo ennalta laita heitä maksamaan moisesta sopimattomasta käytöksestä… tällä kertaa hengellään?
Hilpeää.

Ja toisin ajatellen ehkä vähän surullistakin.

Edit. Myöhemmin purettu Heikin kamerasta hänen ja lasten junamatkakuvia: