Tätä postausta ei kannata lukea sellaisten jotka eivät kestä siirappia, sekoiluja ja ylen&palttista pateettisuutta. Sellaista nimittäin on nyt tarjolla. Höystettynä kevyellä kenttätuskalla, light-itsesäälillä ja hippusella huuta sekä haata.

Minä olen taas kirjoittanut aamun. En vielä montaa tuntia, mutta tovin jos toisen kuitenkin. Ja tarkoitus on jatkaa vielä kahteentoista tai ainakin sinne main. Helposti eivät sanat kuitenkaan irtoa tänään ja tuon tuostakin pysähdyn muistamaan - ja väliin raivoamaankin:
Vitut fatalismista! Sen ei olisi pitänyt mennä niin! Ei todellakaan!
Äsken lensi seinään kahvimuki ja sekin suututtaa.
Kuka hitto minun sotkunikin vielä siivoaa?
Minä itse vai?
Hävytöntä!

"Mitä jos...?" seista pystyin luopumaan jo vuosia sitten, mutta "Miksit" ja "Mitä nyt...?"it ovat sitkeämpiä. Niitä pulpahtelee pintaan yhä vain ja vaikka minulla on perhe isona barrikadina vahvistamassa uskoa sille, että nytkin on pakko elää ja jatkaa, vaikka todellakaan ei aina oikein jaksaisi saatikka sitten huvittaisi.

Äsken kuulin kysyväni ihan ääneenkin, en seinältä, jota tuijotin, vaan Lyleltä, joka, sen tiedän, ei ole missään kaukana vaan jossain ihan lähellä:
"No niin. Nyt on kulunut kohta kolme vuotta. Me siis selvisimme ja elämä jatkui. Ja mitä nyt...? Miksi piti...? Mikä on homman tarkoitus?"

Ja samassa puhelin pärähti soimaan.
Tanjan ääni luurissa oli kiireinen.
Ohimennen vain soitti tarkistaakseen:
"Sitä minä vaan, kun tänään on keskiviikko, että että oletteko menossa Lovan kanssa uimaan vai onko sinulla tänään jotain muuta...?"

Lyyli tirskahti.
Ihan selvästi.
Mokoma riiviö.

En minä TUOTA kysynyt!