Ja teidän bloginne eivät ole teidän blogejanne.
Ne ovat Elämän kaipuun ilmauksia ja varjoja Olevasta.
Ne tulevat teidän kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka ne asuvat kotisivuillanne, eivät ne sittenkään kuulu teille.
Antakaa niille ajatuksenne, mutta älkää rakkautanne,
sillä rakkautenne kuuluu liveenne.
Voitte hoitaa niiden tietokantoja, vaan ette niiden elämää bittitaivaalla.
Te voitte yrittää kertoa kaiken oleellisen,
mutta älkää jääkö asumaan sanoihinne.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.

Siinä Kahlil Gibrania raiskattuna.
En minä tietenkään vakavissani vertaa blogia lapsiin, mutta jotain tuon tyyppistä mietin kuitenkin, kun yritin pohtia ns. julkisuutta kontra yksityisyyttä.
Suomen kielessä on termi ”julkkis”, ihminen joka määritellään sen kautta että hän on julkisuudessa.
Onko jossain muussa kielessä?
Osaan vain ruotsia ja enkkua. (Epäosaan tosin sitä venättä päivä päivältä paremmin, mutta menee vielä vuosia ennen kuin epäosaan niin paljon että uskallan sillä kielellä miettiä mitään etymologista)
Kändiksen määreenä on tunnettuus. (Voi olla tunnettu olematta julkisuudessa?)
Celebrity puolestaan on lähinnä juhlittu, millä silläkin on ihan eri konnotaatiot.

Meillä sen sijaan on julkut, melkein kuin mulkut?
Se kertoo jotain suomalaisesta kansanluonteesta.
Olemme vahvan yksityisiä?
Vai olemmeko me vain perskarvojamme myöten kateellista kansaa?
”Mikä sekin oikein luulee olevansa?” livahtaa meiltä helposti, jos ei ihan ääneen niin ainakin ajatuksiin?

Minäkin törmään aina silloin tällöin ajatukseen, että annan lehtihaastattelun tai kirjoitan blogia (tai jopa luennoin) ”päästäkseni julkisuuteen”.
Öhh?
Mikä se sellainen julkisuus on? Miten sinne päästään? Jos yksi haastattelu vaikkapa syövän kanssa elämisestä on ”passi” sille alueelle niin kovin kummoisia bilettejä ei pääsyyn tarvita? Kuka tahansa voi halutessaan kirjoittaa blogia ja sen myötä ”on julkisuudessa”. Ei siis kovin ihmeellinen paikka, sanoisin. Silti se herättää väliin voimakkaitakin tunteita. Miksi?

Minä ymmärrän, jos joku tuohtuu Mikkosten manifesteista, jonkun kolumnistin mielipiteistä tai vaikka siitä, että Matti on taas turvautunut nyrkkeihinsä.
Timo T.A saatikka parempi puoliskonsa ei minunkaan mielestäni ole montaakaan kertaa päästänyt suustaan mitään, minkä voisin allekirjoittaa. Kolmunisteissa on monia, joiden mielipiteet ovat suorastaan persiistä. Ja on _kuvottavaa_ jos jossain perheessä parisuhderistiriitoja ratkotaan väkivallalla.
Sen sijaan en tajua ollenkaan, miksi pitäisi repiä persiinsä siitä että Mikkoska bloggaa (tai esiintyy tositelkussa: Eikö niillä ollut joku sellainenkin show?) tai siitä että Nykänen on taas seiskan lööpeissä. Moisten tekemisten lukeminen tai seuraaminenhan on ihan oma valinta, eikä kai kukaan täyspäinen ihminen oikeasti paheksu toisen silkkaa olemassaoloa? Vai paheksuuko? Sekö meidän julkkumulkuttelun takana on, että rassaa ”Mikä sekin oikein luulee olevansa?”

Jos niin on, niin noloa.

Sokrates tuumaili Platonin mukaan Faidroksessa (275: c-e) näin :.

”Kirjoitetussa tekstissä on nimittäin suuri virhe, samantapainen muuten kuin maalauksessa. Senkin luomukset ovat ikään kuin eläviä, mutta jos niille esittää kysymyksen, on vastauksena juhlallinen hiljaisuus. Sama koskee kirjoituksia: ne vain puhuvat ikään kuin olisivat järjellisiä olentoja, mutta jos niiltä kysyy, mitä ne sanoillaan tarkoittavat, ne vain tositavat yhtä ja samaa. Kun puhe on kerran kirjoitettu, se kiertää kaikkialle ja tavoittaa sekä sellaisia, jotka sen ymmärtävät, että sellaisia, joille sitä ei ole tarkoitettu, eikä se itse ymmärrä kenelle sen pitäisi kohdistaa sanansa ja kenelle ei.”

Englannin termi broadcasting tarkoittaa oikeastaan kylvämistä. Kylväjä ottaa kourallisen siemeniä ja viskaa johonkin suuntaan tietämättä mihin kukin osuu tai on osumatta.
Tekstin julkaiseminen, on se sitten puheen, kirjeen, kolumnin, kirjan, blogin tai minkä vain muodossa on aina otteen irroittamista. Vapaaksi viskattu asia (kirjoitus/kuva) alkaa elää omaa elämäänsä, eikä eikä julkaisija enää voi vaikuttaa siihen, kuka tai miten kukakin sitä lukee.
Joka päivä minä siis yritän ensin vangita pienen viipaleen arkeani ja sitten viskaan sen matkoihinsa?
Kuulostaa hullun hommalle.
Ehdottomasti.

Mutta hulluus onkin kovin aliarvostettu hyve.