Ihan himskatisti tekisi mieli.
Vätystää.
Perin ja juurin ja hiukan syvemminkin.

Jos joskus vielä ajattelen kirjoittavani käsikirjoituksen jostain todellisesta, niin olkaa kiltit ja viekää minut saunan taakse ja ampukaa! Mikä vika fiktiossa muka olisi ollut? Kysyn vaan!

Nyt ihan viimeiseksi (siis tänään) olen kirjoittanut muutaman tuhannen sanaa Lyylin erilaisista diagnooseista ja diagnoosiepäilyistä. Se meni. Osa siitä on hauskaakin omalla bizarrella tavallaan.

Mutta sitten menin aloittamaan kappaleen siitä, kun Lyyli tilasi itselleen enon.
Muistin sitä, miten silitin Lyyliä vieressä ja vatsanpeitteen läpi tulokasta ja mietin että mikähän mahtoi olla Lyllerö the Maailmanvaltiaan suunnitelma, kun tämän minulle soi?
Jotenkin mielenpohjalla minä silloin uumoilin, että kenties Lyyli näin ennakoi aikaa jolloin isä ja äiti, mummosta ja vaarista puhumattakaan, olisivat liian vanhoja jaksaakseen niin kuin Lyyli tarvitsee ja sitä varten pitää tätilauman sekä kolmen entisen enon (kahden vieressäolevan ja sen kolmannen lähimpänä olevan eli taivaassa asuvan) lisäksi tilata vielä yksi joukon jatkoksi.
Se kuulosti loogiselle.
Ja Lyyli oli hyvin looginen lapsi.

Se helkutan kakara kusetti minua!

Se antoi minun luulla noin, kun koko ajan suunnittelikin karkaavansa ennen pitkää elämästä!
Siihenkö se enon tilasi?
Ettei mummo hajoaisi ihan kokonaan?

Bad news, senkin diabolisten suunnitelmien kutoja:
Mummo hajosi silti!
Meni ihan palasiksi.
Pillunpäreiksi suorastaan, mikäli moinen ilmaus sallitaan.
Kävi kuin Tyyris Tyllerölle konsanaan, sille joka muurille kipusi, muurilta lipesi, paloiksi hajosi, eikä sitä enää kukaan pystynyt koskaan ehjäämään!

Revi siitä!

Tajuatteko, miksi tämä kirjoittaminen niin syö naista?