91 sivua, 31 360 sanaa. Siinä mennään. Ja aikajanalla mennään heinäkuussa 2006. Tavoittelen oleellista ja tuntuu kuin päivät päästäni katsoisin vain kaiken karkaavan sanojen ulottumattomiin. Melkein kuulen sen kikattavan mennessään.
Vai onko se Lyyli, joka nauraa mummolle?

Aikajanallisesti olen kirjoittanut auki puolet Lyylin elämäntarinasta.
Huomaan hidastelevani.
Loppuun ei ole hyvä kulkea.
Haavat ovat vielä auki.
Pelottaa...

Ja toisaalta haluaisi jäädä tähän lämmittelemään:
Hyviin muistoihin. Kikatukseen. Jumppaan.
Lämpöön ja onneen.
Ja jäänkin. Yön ajaksi. Huomenna lisää.

Tanja soitti aamulla ja kyseli painohommia. Hän aikoo printata oman bloginsa, tarinansa Lyylistä. Se ei mene editointiin ja julkaisuun vaan Lyylin muistotavaralaatikkoon. Lovalle.
Sitä päivää varten, jolloin Lova haluaa kuulla mitä oli ennen häntä, miksi äiti ja isä ovat ketä ovat.
Hieno idea.

Kässärin päivän urakan jälkeen kävin tekemässä matemaatikon haastattelun. Mennessäni mietin, että hyvää vaihtelua, emotionaalisesta autoterapiasta ei lie kauemmaksi voi päästäkään.
Hänen erikoisalansa vielä menee niin korkealta ohi ohimoni etten edes kuule sen vihellystä.
Mutta kappas: Intohimon tunnistin, halun oppia ja ymmärtää, kaivautua syvemmälle, nousta korkeammalle.
Sen yritin sitten sanoiksi pukea faktojen viereen ja perään.
Se oli kiiretoimeksianto, joten kirjoitin jutun saman tien ja lähetin tarkastettavaksi.
Palaute ropsahti mailiin sekin heti:

"Mitä ne sinulle tuosta maksavatkaan, niin on liian vähän. Hienosti tavoitit ajatuksistani senkin, mitä itse en osannut kertoa!"

WOW! Nyt on mummelilla hyvä mieli pitkään!

Ja toisena nyttinä hakemaan kahvi.
Seuraavana venättä tai kollokviumia.
Enn ole vielä päättänyt. Sitä ennen kuitenkin lohisämppärin ja yhden 0.7 litran sumpin pituinen tauko.