Tämän blogin nimi on viipaleita. Näin siksi, että alkuperäinen idea oli yrittää tavoittaa minun todellisuudestani viipaleita sieltä täältä. Kaiken kuvaamisen tajusin ja tajuan mahdottomaksi, mutta ehkä viipaleista aikaa myöten saa käsityksen siitäkin, mikä niiden väliin jää, maistaa arjen. Tänään asetan tarjottimelle pari viipaletta muutaman vuoden takaa.
Bon appetit.

Kuten olen jo kovin monta kertaa kertonut, näinä päivinä minä kirjoitan aamupäivät tarinaa, joka on faktioni Mummin ja Lyylin rakkaustarinasta.
Siitä ei ole tulossa kovin hyvä, mutta koen sen kuitenkin tärkeäksi.
Autoterapiaosuutta väheksymättä (Se lie nyt ensimmäisessä kirjoitusvaiheessa se oleellisin) uskon, että jos vain jaksan työstää, työstää ja työstää, voin mahdollisesti, kenties ja kukalie kertoakin sillä jotain. Ehkä jopa jotain oleellista.

Tärkein "lähde" tässä kirjoittamisessa on tietenkin sisälläni; se mitä muistan ja mitä tunsin niinä aikoina. Mutta blogista ja isosta sottaisesta muistilappulippukasasta niiltä kuukausilta on myös apua ennen kaikkea asioiden järjestyksen suhteen.
Muisti kun lomittaa toisella systeemillä kuin aika. Ja aikajanaa on kuitenkin monesti mentaalisesti helpoin seurata.

Tänään olen sitten paperikasani keskellä tuuminut eniten ihmisiä, joita kohtasimme Tampereella.
Niitä on paljon.
Monenlaisia.
Pelkästään heistä saisi kirjasarjallisen tekstiä.
Kuittaan nyt lyhyesti kolme tähän blogiinkin.

Muistini mukana olen kertonut Mummoista ja Vaareista? Näin siellä sellaisia mummojen mummoja ja vaarien vaareja, joiden edessä olen valmis kumartumaan maahan asti. Sellaisia joiden rinnalla, niin kovasti kuin mummonstatustani arvostankin, hädin tuskin kehtaan titteliä itsellenikin omia.
En yksikertaisesti liiku samassa sarjassa.

Yksi mielenkiintoinen piirre niissä supermummoissa ja – vaareissa oli se että ne olivat täysin omaksuneen Clark Kentin kaksijakoisen naamiointiajattelun. Päällisin puolin ne näyttivät ihan tavallisille 50-70 vuotiaille seniorikansalaisille, jotka kävivät lapsenlapsiaan osastolla moikkaamassa. Se super oli piilossa, trikoot tavallisten tuulipukujen ja arkileninkien alla ja kesti tovin minultakin ennen kuin tajusin että näin välillä jotain past natural voimien.

Kun Lyylin vieressä olevan vuoteen luo tuli aamuisin hiukan ennen seitsemää mummo, joka puki, pesi, syötti, juotti halvaantuneen pienokaisen ja sitten leikki, lorusi ja lauloi aina yhteen - kahteen asti, jolloin pienokainen nukahti päikkäreille, se näytti kauniille, rakkaudelliselle antaumukselle.
(Iltapäivällä tuli sitten toinen mummo ja sen jälkeen vanhemmat.)
Ihailin sitä ohimennen yrittäessäni saada omia rähmäisiä silmiäni auki voidakseni antaa omalle rakkaimmalleni aamupullonsa niinä aamuina, jolloin oli minun aamusyöttövuoroni, mutta en minä sitä sen kummemmin päivitellyt.
Sellaista sattuu ja niillä korteilla on pelattava, mitkä elämä jaossa antaa.
Itse kunkin.
Viikon päästä minä jo vähän aprikoin.
Ja viikkojen päästä oivallus lopulta jysähti.
Tuo mummo ei tehnyt tätä muutamana päivänä tai muutamana viikkona!
Hän ei ollut aidanseipäänä tovin tai toisen vaan hän oli kulkenut lapsenlapsensa luona joka ikinen aamu jo vuosia vuosien perään.
Muutama päivä imee ihmisestä mehut täysin.
Mitä sitten kun muutamat päivät venyvät 365 päiväksi joita seuraavat toiset 36r ja sitten taas uudet 365?
Huimaava ajatus.
Ei sellaista voi kukaan jaksaa hajoamatta!
Ei pysty!
Aloin hamuamaan aamusyöttövuoroja itselleni ihan siksikin että saisin olla paikalla, kun nainen joku päivä heilauttaisi villatakin niskastaan ja nousisi trikoissaan taivaalle leikkivuoronsa päätteeksi. Olin (ja olen yhä) ihan satavarma että se on ainoa Selitys: Granny Kent.

Bongattuani ekan supersankarin aloin tsekkaamaan paikkaa muutenkin uusin silmin.
Ainakin yhden supervaarin muista, hänkin naamioissa. Tyyppi näytti sellaiselle hyvällä tavalla hiukan hassahtaneelle 60+ ukkelille. Ei nopea, eikä nokkela eikä osannut laulaa, mikä sai heti minut tuntemaan jonkinasteista sielunyhteyttä.
(Minä aloin niinä päivinä laulamaan Lyylille ja Wilmalle, mutta vain ja ainoastaan siksi, että se huvitti yleisöäni niin kovin ja minun maailmassani juuri se nimenomainen yleisö oli maailman tärkein. Lyyliltä saamastani arvostuksesta huolimatta pysyin samaan aikaan myös koko ajan sitkeästi tietoisena siitä että en todellakaan osaa laulaa. En osaa vieläkään, mutta yhtä vähän kuin se häiritsi Wilmaa ja Lyyliä silloin, se häiritsee Lovaa ja Rikua nyt. Yhä minulle virnuillaan, jos ei suorastaan naureta ja yhä minä siis luikautan kun luikauksen paikka on.)
Olin siis kuitenkin kehitellyt supermummojen joukossa jonkinlaisen kevyen kenttästressin paitsi ikuisesta väsymyksestäni ja osaamattomuudestani, myös antimusikaalisuudestani. Niinpä tuntui hyvälle havaita joku toinenkin amusikaalinen osastopeikko. Ei Lyyli ollut ainoa huono-onninen lapsi siinä suhteessa.

Sitten se amusikaalinen pappara paljasti salaisen aseensa.
Ensin luulin niitä piirretyiksi tai telkusta äänitetyiksi nauhoiksi.
Kiva ele, mutta ei kaada maailmaa.
Kun homma aukesi minulle tipuin ihailusta ahterilleni.
Tuo pappa, jonka lapsenlapsi vietti vasten tahtoaan väliin kuukausiakin kerrallaan pois kotoa sairaalassa kaivaten kodin arkea, lemmikkejään, serkkujaan jne.. kuvasi JOKA IKINEN PÄIVÄ pätkän sitä arkea kotoa ja toi videonauhan lapsenlapselleen ja katseli sen yhdessä pienen kanssa.
Filmille naurava pienokainen pysyi mukana niin leivonnassa, kodin siivouksessa, koiran leikeissä, serkkujen puuhissa, syntymäpäivillä, pulkkameässä, uimahallissa, missä ikinä muu perhe kulkikin.

Minun oli _ihan_pakko_ kysyä niistä filmeistä ja hymyillen papparainen kertoi että ensin, silloin vuosia sitten, kun ”tämä” alkoi, hän ajatteli, ettei tämä ehkä ole hyvä idea, ehkä lapsen ikävä kotiin vain kasvaa.
Mutta sitten oli jotkut serkun syntymäpäivät ja lapsi tuli niin iloiseksi kun kaikki vilkuttivat hänelle nauhalta ja muistivat hänet, niin pappa alkoi tehdä sitä enemmänkin.
Pian aina uuden nauhanpätkän katsomisesta tuli jokailtainen tapa.
”Minä kun en ole enää niin nuori ja viitseliäs” vilkutti pappa minulle silmää ” Että tämä on minullekin hyvästä. Aina ei jaksaisi tehdä joka päivä jotain erityistä, mutta filmin takia sitä tulee lähdettyä ylös, ulos ja keksittyä muillekin lapsenlapsille enemmän kivaa. Ei ole aikaa väsyä.”
Uskoin sen.
Uskoin, ettei pystyisi pappaan väsy eikä ikä.
Eikä kyllä pystyisi kryptoniittikaan.
Nurinkurisesti se, että sen vanhan miehen lapsenlapsista yksi oli sairas ja vei ”kohtuuttomasti” vanhuksen aikaa, johti siihen, että saman miehen muutkin lapsenlapset saivat enemmän isoisäänsä elämäänsä. Ja isoisä enemmän elämää elämäänsä.
Siunaus kirouksessa vai kirous siunauksessa?

Kolmas kohtaamani on toisenlainen versio samasta teemasta. Siis siunauksesta kirouksessa.
Tuokiokuva on taukohuoneesta. Satuin sinne samaan aikaan, kun muuan nuori mies piteli sylissään vaikeavammaista poikaansa samalla kun kävi keskustelua toisen miehen kanssa.
En tahallaan kuunnellut vaan olin imettämässä Wilmaa enkä voinut olla kuulematta. Tajusin pian sen toisen nuorukaisen yrittävän ylipuhua lapsen isää enemmän ulos maailmaan, takaisin elämäänä, mikä tällä oli ollut ennen poikansa syntymää.
” Turhaa…”
”Väsyt vain…”
” Pitää jatkaa eteenpäin…”
”Milloin viimeksi kävit ulkona…”
”Työsi kärsii. Saat sanoa urallesi hyvästit, ellet…”
” Ei tuo ja tämä kannata…”
Jne.
Rekisteröin perustelut, mutta en viitsinyt edes ärtyä. Jokaisella on oma elämänsä, oma tarinansa ja omat arvonsa. Kaveri (joka ilmeisesti oli isän veli) puhui minun mielestäni paskaa, mutta ei hän ollut ainoa laatuaan tässä maailmassa.
Sitten yhtäkkiä yksi lause ohitti kaikki muut , kyyneleet hulahtivat silmiini ja kumarruin tiukemmin Wilman puoleen, etten olisi kovin avoimesti mainostanut sitä että olin olemassa ja salakuuntelin epäsalaa.

Veljen mesottua aikansa , lastaan sylissään rauhallisesti hellinyt nuori isä vastasi yhteen kommenttiin, vain yhteen.
Kun toinen pihisi liki vihaisesti ” On ihan turhaa että käyt täällä koko ajan. EI X edes tajua että käyt. Hän ei tunne sinua. Hän ei opi eikä kehity. Etkö sinä tajua, että hän ei tule koskaan tekemään yhtään mitään!”
”Miten niin ei tule tekemään yhtään mitään?” kysyi isä ja kutitti poikaansa
”Hän on vasta puolivuotias ja on jo tehnyt jotain sellaista mihin kukaan muu ei ole koko minun tähänastisen elämäni aikana pystynyt:”
Ja sitten se lause, mikä sai mummelin sykkyrään:

”Hän opetti minulle, mitä rakkaus on.”