Makoilin taas enimmän osan yöstä hereillä ahdistuksessa kieriskellen ja yritin eritellä eloa&oloa. On kuvaavaa tunnetiloilleni se, että yritin ”piristyä” sillä että yritin keksittää ajatukseni perjantaiseen opponointiiin, jolloin semmatyöni saa kyytiä ja minä turpaani. Sekin kuulostaa paljon paremmalta kuin moni muu asia mitä näinä päivinä on tarjolla.

Tammikuusta maaliskuuhun on aina ollut vaikeaa. Aina. Niin kauan kuin muistan. Se ei ollut hyvää edes lapsena. Ja sittemmin sen myötä kun nämä kuukaudet preteinivuosista eteenpäin ovat pikkuhiljaa muuttuneet kuolemien muistopäiviksi, tuo ei-hyvä on muuttunut ajoin akuutiksi helvetiksi, ajoin vain tällaiseksi suolan ripotteluksi avohaavoihin ja tervassa tarpomiseksi…

Öisin minä valvon yhä uudelleen ja uudelleen kuolinvuoteiden äärellä, heitän hyvästejä ja lapioin umpeen hautoja. Säpsähtelen hereille toinen toistaan omituisemmista painajaisista. Hyvä etten hypähdä jaloilleni ja juokse portaita alakertaan kertomaan vaarille ja mummolle omituisesta näystä, jossa A ja he kuolivat. Kaikki. Yksi toisensa jälkeen. Käännyn peiton alla Tommyyn päin herättääkseni hänet ja sanoakseni, että näin hullua unta, jossa hän kuoli tai vielä hullumpaa, missä hän kantoi lapsemme pientä arkkua hautaan! Joskus jopa niin mieletön ajatus nousee sieltä unimaailmasta mieleeni, että Lyle muka kuollut!
Hulluja, sairaita, epätosia painajaisia.
Lopulta viimeisen painajaisen jälkeen nousen ylös, kompuroin alas ja oksennan suihkussa jaloilleni.

Aina sama. Joka ikinen talvi. Ja joka helvetin vuosi minä tähän aikaan lupaan itselleni, että ”Ensi vuonna minä hankin ahdistusmasennuslääkityksen ja lobotomian heti tammikuun alussa. Ei ikinä enää tällaista.”. Niin olen luvannut tänäkin vuonna. Tämä sai olla viimeinen kerta. Jokin tolkku sitä sielunsakidutuksessakin pitää olla. Ei tästä kukaan, eikä mikään, viisastu eikä vahvistu. Ei ole mitään, mitä ymmärtää. Sai olla viimeinen kerta.

Ja joka syksy ennen tätä vaihetta minä sitten kesänjälkeisessä arroganssissani mietin että ”Vitut tähän mitään lääkkeitä ja leikkauksia tarvita. Ihme ruikutusta semmoinen. Kyllä minä tämän selätän sisulla!”

Niin ajattelin tänäkin syksynä ja sitten pakkasin paskimmat kuukaudet täyteen Pakollisia menoja koska silloin ei voi jäädä makaamaan sängyn pohjalle. Se ei sinänsä ollut tyhmästi tehty. Makoilu, passivoituminen, syvä sukellus painajaisiin houkuttelee, tuntuu omimmalle, aidoimmalle, tosimmalle eksistenssille näihin aikoihin. Se on myös tyhmintä mitä voi tehdä, koska sillä lailla uppoaa syvemmälle, ahdistuu eniten. Kokemus on sen karvaasti opettanut.

(Ja näin vuoden 2010 esijälkiviisastellen voisin muuten kokemuksesta huomauttaa, että kässärin kirjoittaminen kipeistä asioista helmikuussa on kyllä aika lailla tyhmintä sekin.)

Muilta osin se joten ja kuten kumminkin toimii; pakot, paineet ja täpötäysi allakka, touhuja pikkuväen kanssa, parisuhteellistelua, kanelipullaa ja eläviä kukkia yöpöydälle. Olen elämässäni selvinnyt hengissä 43 helmikuusta ja vaikka sielu ja mieli nyt huutakin muuta, niin järjelläni luulen, että selviän tästäkin.
Rimaa hipoen, ehkä mutta selviän kyllä.

Vielä kun muistaisi, että miksi?

(Ja aamulla oli ulkona -26.)
Nyt takaisin sen Kariston kimppuun, tästä "välikevennyksestä".