Minä olen tutkaillut.
Olen tutkaillut niin allakkaa kuin sydäntäni ja päätynyt siihen, että sopivinta, mitä nyt voisin tehdä on Mahdoton. Noin muotoiltuna sitä ei voi oikeastaan edes vastustaa? Mahdotonta siis? Jos ihmisellä on mahdollisuus tavoitella mahdottomuutta niin ei lie edes mahdollista olla yrittämättä? Vai...?

Kariston romaanikäsikirjoituskilpailu päättyy maaliskuun lopussa. Siihen on kuusi viikkoa ja risat. Romaania ei missään tapauksessa voi kirjoittaa kuudessa viikossa. Se siis on mahdotonta. Ja siksi, siitä nimenomaisesta syystä, mahdottoman viettelemänä, minä olen päättänyt sen tehdä.

Huomatkaa nyt kuitenkin rakkaat oikean romaanin kirjoittaneet kollegat, jotka nyrjäytätte mielenne moisesta asiattomasta ajatuksestakin, että en suinkaan kuvittele kuuden viikon työllä pärjääväni Kariston kilpailussa. Pärjääminen on ihan eri asia kuin osallistuminen. Enkä itse asiassa ole varma edes osallistumisestani. Sen sijaan tunnen itseni niin hyvin että tiedän tarvitsevani deadlinen saadakseni jotain valmiiksi.
Sen viivan hakkaan nyt taltalla veteen, Virallisesti ja Julkisesti kohdalle 31.3.2010.
Siihen asti näin.
Sen jälkeen takaisin ruotuun.

Koulutöistä samalle ajalle osuvat venäjän kurssin loppurutistus, mediatutkimuksen kollokvium ja jokunen muu luento. Niissä on töitä, mutta ei mahdottomasti töitä, joten niiltä osin Mahdoton olisi mahdollista.

Työtöissä taas voin - jos haluan - fuskata ja hypellä yli siitä missä aita on matalin. Ei reppareita eikä kolumneja lähiviikoille. Ei mitään, mikä vaatisi taustatöitä tai faktojen tarkistelua. Kevyttä romantiikkaa ja rasvaista pornoa kehiin tasan sen verran, mitä elämiseen tuloja tarvitaan. En minä niiden kirjoittamiseen kuudessa viikossa kuole, vaikka myönnän, että nykyään inhottumiskynnys on paljon matalampi kuin ennen.

Näin siis ovat näppäimet nyt.