raportoi Wilma puhelimessa viikonlopun tapahtumia. Jännintä oli ilman muuta se eksyminen, joka sai isän kiemurtelemaan nolona ja äidin virnistellen tallettamaan nämä sanat tarkoin tulevia heikinkiusoitteluja varten.

Muutoin kotona oli mennyt kaikki hyvin poissa ollessani. Siivokin oli palatessani säällinen, mikä oli yllättävää. Tavallisesti Tönö kyllä ”kostaa” poissaoloni” ravisuttamalla kaikki tavarat väärille paikoille ja pinnat täyteen pölyä sun muuta.

Itse reissusta minulla on runsaudenpula kirjoitettavana. Voisin alkaa vaikka millä tavalla ja sitten alun determinoimana lähestyä aihetta sadalta eri kantilta silti totuudellisuudesta lipsumatta. On siis kovin vaikea poimia esiin oleellisuuksia, koska niiden myötä jää aina olo, että oliko se juuri sittenkään tämä mikä oli se päällimmäisin impressio..

Reinen tapasimme perjantaina. Hän oli juuri sellainen kuin miksi kuvittelinkin; aikuinen, lämmin, kaunis ja kiehtova. Jossain vaiheessa iltaa Mikan auliisti tarjoilemat snapsit kävivät ylivoimaisiksi ja ilta päättyi aiemmin kuin olisi muuten saanutkaan. Sekään ei oikeastaan häirinnyt. Lähinnä jäi sellainen sellaista sattuu – hymy –olo.

Lauantaina painelimme Ateneumilla hyvissä ajoin ennen sen aukeamista ja jouduimme silti pitkän jonon hännille. Itse näyttely oli monitahoinen. Avajaispäivänä siellä oli enemmän sakkia kuin tavallisesti ympärilleni taidemuseoissa suon, mutta jostain syystä äänet eivät häirinneet minua tällä kertaa. Imin sen minkä odotinkin imeväni ja joissain kohdissa sain hiukan odottamaani enemmänkin, mikä definitivt teki siitä vaelluksen arvoisen keikan. Erityisesti pidin esim. sokeasta naisesta – eri versioina Pablon oman taiteellisen kehityksen myötä.

Toinen mikä Kunnolla Kolahti oli Casagemasin kuolema. Minä OLEN nähnyt sen varmasti printtinä ja reproduktiona tai ainakin muuna kuvana aieminkin. (Suurimman osan näyttelyn tauluista olen nähnyt), mutta silti en ole NÄHNYT niitä ennen. Kuolleen nuorukaisen kasvot olivat paljon ilmaisuvoimaisemmat kuin osasin odottaa ja huomasin että mieltäni jäi kovasti kaihertamaan se, että kynttilän valossa oli käytetty samaa kalmankelmää vihertävänharmaata kuin vainajan hipiällä. Mieleni kirmasi vauhkona kietomaan väriin symboliikkaa ja lopulta melkein itketti , ei vain Casagemas ja Pablon suru vaan etenkin ne omistani jotka ovat antaneet värin kasvoiltaan valolle.

Mikaan kolahti eri taulut kuin minuun, mikä sekin oli kiehtovaa. Me saatamme olla risaksi menneen reinkarnaation tulos ja mielemme toistemme mielten puolikkaita. Yhtä kaikki saan ajoittain isommat kicksit eroistamme kuin siitä missä olemme yhtä.
Lauantai päätettiin sitten Sörkkään mikä oli Mikan vastaus liian pitkään jatketulle korkeakulturelliudelle. (PV jopa joi punaviiniä normipaukkujensa tai oluen sijaan)
Rauhallisesti minä annoin ohikulkijoiden ja kanssabaarittelijoiden tarinoiden kulkea sisään ja ulos mielestäni. Ei humalahakuista muttei selvääkään. Hyvä niin.

Illan päätteeksi Crista ja Mika ottivat kevyesti yhteen (verbaalitasolla)– niin kuin aina kun heidät samaan tilaan lasketaan. Voimakkaita de ja vuita sen tiimoilta ja samaan aikaan en hetkeäkään epäile etteivätkö nuo kaksi rakkaistani myös toisiaan rakastaisi.

Tänään sitten junalla takaisin lakeuksille. Ei krapulaa eikä morkkista (muuta kuin luonnollisesti rahan kulumisen suhteen) Kotona äitelöintiä, ruoanlaittoa, siivousta ja niin edelleen, kuin en olisi pois käynytkään.
Ei sittenkään.
Ei niin kuin en olisi pois käynytkään.
Kävin minä.
Sen tietää ainakin siitä etten ole kireä vaikka Jerppa testailee niin kuin kaksivuotias ekassa uhmassa vain voi ja tiskikaapissa oli kaatopaikka jonka siivoamiseen upposi toista tuntia. C'est la vie.

Ja huomenna sitten täysi päivä töissä ja koululla. Itseasiassa aika kireä aikataulu koko viikolle.
Hyvä siis että pinkeenä vain aikataulu.