Syöminen tökkii. Ei ole näemmä kuin kaksi mahdollista vaihetta; joko saakutinmoinen ähkypähkypahaolo tai sitten verensokeri niin alhaalla, ettei tahdo pystyssä pysyä. En tajua miksei se, mikä on toiminut jo kuukausia, enää toimaa ollenkaan.
Väsyttää. Raivastuttaisikin, mutta kun olen ihan liian väsy moiseen energiaavievään tunteeseen...
Ravintoterapeutti keskustelee kanssani ärräpäin ja lääkäri uskoo olevansa salaliiton uhri: koska olen kaikkien aikojen eka kaltaiseni potilaansa, niin hän väittää minun tahalleen sabotoivani toipumistani, jotta saisin resumeehensä merkinnän sataprosenttisesta epäonnistuksesta.

Työt tökkii. Kirjoitan mitä kirjoitan miten kirjoitan milloin kirjoitan. Saan kuin saankin sivumäärän täyteen, mutta kunhan tili ropsahtaa niin tulen loppuikäni kieltämään kirjoittaneeni mitään siitä mitä näinä viikkoina kirjoitan. Etenkään itselleni en aio sitä tunnustaa. Örk, mitä paskaa.
Toisissa töissä taas en ole käynyt viikkoihin.
Netistä kurkkasin, että toimitus yhä eksistoi.
Näemmä.
Eikös se ole jo melkein kuin olisi hengessä mukana?

Koulu tökkii. Gradua voisi vääntää, mutta inspis on hukkapiilossa ja muusat emigroituneet muille maille. Sitä paitsi gradut liittyvät valmistumiseen ja jo ajatuksena moinen vastuttaa yli sietokyvyn.
Vasta toukokuussa on sellaisia läsnäolokursseja, jotka kiinnostavat ja siinä vaiheessa kevättä ei kukaan täyspäinen enää lorvi koululla?

Perhe ei pahemmin töki, jos kohta minä perheessäni töksötänkin.
Olisi niin paljon mihin tarttua, mistä iloita, mistä innostua; Osku kisaa, Mii ja Marko lähtevät ulkoisille maille, Tiitin kesää ja ratsastuleirejä voisi suunnitella jne. jne Mutta teenkö minä jotain noista? En todellakaan! Enhän minä ehdi kun minun pitää töksötellä.
Ja se jos jokin vasta tökkiikin!

Niin että töksistä vaan.