Tästä tuli poikkeusbloggaus, sillä oikeastaan se ei ole varsinainen bloggaus vaan vastaus blogikommenttiin. Vastauksesta vaan tuli niin kovin pitkä... ja toisaalta kuulisin mielelläni muidenkin kommentteja aiheesta. Eli siksi se tässä. Vastaus Piparin ystävälliseen kommenttiin:

Moi Pipari,

Kiitos pitkästä kommentistasi.

Kuten Gina tuossa jo sanoikin, niin en minä oikeasti tee läheskään niin paljon kuin mitä se raportoituna kuulostaa. Tekijöitä on monta, kaikki osallistuu ja prioriteeraus esim. töiden ja koulun suhteen vaihtelee kovin paljon. Joskus puurran pitkääkin päivää, joskus taas lorvin kotona ja töiden sijaan äitelöin. Aika paljon minä myös ihan suoraan ja rehellisesti laiskottelen eli lueskelen ja notkun netissä. Sitä ei vaan tule blogattua, kun ei siinä ole oikein mitään sanottavaa…

Tuo yksityisyys onkin sitten monimutkaisempi juttu. Aloitetaan siitä, mitä lähipiiri tuumii. Aidosti läheiset taitavat mieltää blogin minulle tärkeäksi asiaksi ja siksi sen hyväksyvät. Osa jopa nauttii siitä kanssani (osa huvittuu, osa pitää sitä perheen arkistona, osa pitää sitä keinona pysyä ajan tasalla perheen kuulumisista – vika pätee erityisesti sukuun), osa kokee sen vain ”satun juttuna, joka auttaa satua jaksamaan olla satumpi” ja siksi sitä tulee sietää…

Se, missä määrin kirjoitan muista, vaihtelee. Ensinnäkään en koskaan kirjoita kenestäkään läheisestä sellaista, mitä he itse haluavat pitää yksityistietonaan. Salaisuudet eivät tätä kautta leviä.
Toisekseen en kirjoita muista asioita, jotka eivät jostain syystä pompi mielessäni pinnalla eli vaikka siskolle kuuluisi sitä, kamulle tätä ja vaikka mimmille tuota, niin niitä en raportoi elleivät ne jollain lailla aidosti mieltäni kaiherra, ilahduta tai muutoin ole oikeasti minulle tärkeitä.
Kolmannekseen pyrin välttämään nettitappeluita. Eli jos vaikka naapuri tai äiti tai koulutoveri käyvät hermoilleni niin otan asiat esille livessä, missä molemmilla on ”tasapuolinen” mahdollisuus veetuilla sen sijaan että julkaisisin netissä ”oman totuuteni” ainoana oikeana ilman että toisella jää reilua tilaisuutta huomauttaa siitä että totuuteni on anuksesta ja hänen totuutensa puolestaan se Ainoa Oikea.

Mitä tulee valokuviin niin niissä noudatan pääsääntöisesti ”luvalla julkaisun” politiikkaa. Eli siis jos blogikuvissa esiintyy joku perheen ulkopuolinen jäsen, niin melko varmasti hän on vastannut ”Joo” kysymykseen ”Saako tän kuvan blogata?”.
Perheenjäsenten kuviin puolestaan on kestolupa, jos kohta nuoriso ja Gina luonnollisesti esittävät ajoittain ”Miksi just toi missä mulla on kolme leukaa ja silmät ristissä-kuva?”kommentteja. Väliin tekee mieli esittää niitä kommentteja itsekin Heikin valkattua esille jonkin missä näytän Dumbon isoisoäidille…
Perhejuhlien suhteen on poikkeus. Niistä en kysele erityislupia kaikilta läsnä olleilta. Ne jotka meille tulevat, tietävät blogini ja politiikkani ja asettuvat siis itse julkisuudelle alttiiksi. Useimmat taitavat ottaa asian coolisti ja poimimivat sitten surutta blogista omiin albumeihinsa kuvia muistoksi. Tässäkin tosin voi esittää eriävän toiveen ja sitä pyrin kunnioittamaan. Käy meillä sellaisiakin vieraita joita ei netitse voi meiltä bongata…
Toinen poikkeus on sitten julkiset tilaisuudet eli kuvaamme näytelmiä ja paraateja yms missä kuvaaminen on sallittua ja yksityisyyden suojaa ei lainkaan puitteissa ole. En toki kuvaa naapurin naapuria pussaamassa vierasta naista vaikka se tapahtuisikin julkisella paikalla– tai ainakaan julkaise moista blogissa, koska ei minulla ole mitään intressiä moiseen. Sen sijaan esim. Vöyrin päivän kulkueen, kylän pääsiäiskokon, Luciat jne kuvaan ja julkaisen enkä vain salli vaan jopa kannustan mukanaolleita varastamaan kuvia sivuiltani omaan käyttöönsä ja omiksi muistoikseen.
On myös kuvia, joita en julkaise vaikka minulla on niihin lupa. Yhtenä esimerkkinä on vanhainkodilla otetut. Voin printata kuvan Jerestä Göstasedän sylissä ja tallettaa sen muistoksi Jerelle ja viedä toisen kopion Göstalle itselleen muistoksi. Nettiin niitä en kuitenkaan laita vaikka Gösta tai Anna niitä joskus leikillään kyseleekin, että ”Tuleekos meistä nyt logijulkkiksia?” Tämä rajoitus on siksi että ihan kuin aivan pienten lasten suhteen niin myös pitkään eläneiden suhteen on kuvauksen kohteiden elämässä lähellä ehkä sellaisiakin ihmisiä, joita kuvien julkaisu voisi loukata. Ehkä Göstan poika ei pidä siitä että Gösta julkaistaisiin yksinäiseksi vanhaksi mieheksi, joka saa kyyneleet silmiin kaksivuotiaan halista saatikka että Annan tytär tahtoisi lukea blogista äitinsä muisteluja Annan omasta äitiysajasta…

Ja sitten siihen vaikeampaan, että MIKSI?
Syitä on paljon ja ne lomittumat keskenään. Ensinnäkin minä itse rakastan rehellisiä arjesta ja oikeasta elämästä kertovia blogeja. Voi olla kiva selata jotain harrastetta; kissoja, käsitöitä , sisustusta, yhteiskunnallista pohdintaa tms, mutta koukkuun jään vain niihin blogeihin, jotka kertovat oikeasta elämästä; onnesta ja tuskasta, onnistumisista ja mokista. En siis itsekään tahtoisi kirjoittaa sellaista ”pelkkää pintaa” jota en pitkän päälle jaksaisi lukea.

Toisekseen on tietenkin tuo päiväkirjafunktio. Tätä ennen kirjoitin päiväkirjoja ja liimailin kuvia albumiin. Uskon lujasti dokumentoinnin velkaan jälkipolville. Lapsenlapsenlapsilla on suorastaan oikeus halutessaan (Huom halutessaan. Kaikki ei tietenkään halua) tietää mitä isoisomummi oikein arkenaan touhusi. Samalla lailla koen itse oikeudekseni lukea ikivanhoja suvussa säilyneitä kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Säie niistä ihmisistä elää minussa ja minun lapsissani ja jollain raamatullisella tavalla se, mitä vaarin isä teki aikoinaan vaikuttaa siihen mitä Osku tekee aikanaan.

Minä en myöskään ole livessä mitenkään erityisen avoin ihminen. On paljon tunteita, joita en ilmaise. Räjähdän harvemmin kuin tunnen vihastusta. Hihkun riemusta harvemmin kuin tunnen suurta iloa. Päiväkirja (tai blogi) on kanava niille tunteille jotka eivät mahdu muuhun sheemaan.

Kolmas funktio on auennut minulle vasta pikkuhiljaa, mutta noussut ajan myötä yhä merkityksellisemmäksi. Eli niin sanottu vertaistuki. Otan esimerkiksi Lylen syntymän. Heti alustavan diagnoosin jälkeen me ryntäsimme luonnollisesti nettiin ja luimme ensin kaikki ”viralliset” sivut joilla tietoa oli. Sen jälkeen aloimme etsiä ”oikeaa, todellista tietoa” ja eniten sitä sai blogeista. On yksi asia lukea sairaalan raportti, joka kuvaa mahdollisia oireita ja näiden vaikeusasteita, kuin rakastavan äidin kertomusta siitä millaista arki juuri hänen uskomattoman ihanan vaikeavammaisen poikansa kanssa on.
Blogit saivat väliin itkemään, väliin nauramaan, väliin haukkomaan henkeä ja ennen kaikkea ne opettivat ja yhä opettavat paljon – kaikesta mikä elämään kuuluu.
Se on sitä vertaistukea. Näkymättömiä säikeitä maailmaan, tukea ja kantoapua.

Neljäs funktio on diffuusimpi. Minulle blogi on kisaa itseni kanssa. Minä olen kuten sanottua, livessä ajoittain melkoinen simpukka ja harrastan maskeja enemmän kuin tahtoisinkaan. Blogi on minun keinoni haastaa itse itseni riisumaan maskini ja näyttämään itseni sellaisena kuin olen. Nimenomaaan mokien, rumien tunteiden, heikkouden, typeryyden, raadollisen puolen paljastaminen on jotain mitä ei ole helppo tehdä - edes itselleen. En väitä että onnistuisin, mutta yritän. Tavoittelen tilaa jossa minulla ei olisi salaisuuksia, ainuttakaan. Vasta silloin ihminen voi olla aidosti itsensä ja vasta silloin ihminen on aidosti turvassa.

Ja tuosta viimeisestä saankin aasinsillan siihen kysymykseesi, että pelkäänkö että lehtien tai blogin julkisuutta joskus käytetään minua tai läheisiäni vastaan. Minä uskon että asia on nimenomaan toisin päin. Nimenomaan julkisuus suojelee minua. Se ei tietenkään poista maailmasta kahjoja tai pahantahtoisia ihmisiä. Moisiin törmäämisen riski on yhtä iso meillä kuin muillakin. Sen sijaan blogin myötä minun ei ikinä tarvitse pelätä, että ”paljastuisin” . Kukaan ei koskaan voi kiristää minua (mikä taitaa olla suurin nettiongelma) sillä että julkaisee jotain tietoa minusta. Olen julkaissut kaiken jo. Olemme vapaita.

Lisääkin voisi kirjoittaa, mutta eiköhän tuolla pääse jo (toivottavasti) keskustelun alkuun…