Tämä päivä meni Emmassa. Viitisen tuntia kiertelin sen kammioita ja kammareita ja inhaloin itseeni jotain…mitä se sitten onkaan.
Annoin vapaasti ajatusten tulla ja mennä, huuhdella minua kuvilla ja sanoilla. Laidasta laitaan kulki mieli ja suloisesti keinui.

- ”Kanatauti” on termi, jota mieheni aikoinaan käytti kuvaamaan jonkinlaista paniikkikohtauksen esimuotoa. Kohtauksen kouriin joutuu helposti esim. isoissa marketeissa. jossa ihmisten äänet ja kassavirran nasaali solina tunkee koko ajan lähemmäksi kunnes lopulta tuntee sen tunkevan sisään ihon huokosistakin. Karmiva tunne.
Tänään kuuntelin puheensorinaa Emman betonisissa saleissa . Kävijöitä oli kuin cityprismahallissa konsanaan, mutta häkkikanalan ahdistavuus puuttui. Miksi? Sorisemmeko toisin maalatun kankaan edessä?

- ”Älä unohda tulla tiistaina. Kaikki iirikseni ovat silloin kukassa.” Noin kirjoitti Claude Monet ystävälleen ja kanssataiteileijalleen ja -puutarurilleen Gustav Gaillebottelle. Paksuin tummin matoin vaimennetussa videoinstallaatiohuoneessa lipui neljällä harsoilla kuvia Monetista, hänen töistään ja siitä puutarhasta, joita hän elämänsä viimeiset vuosikymmenet rakasti. Valon vietellessä lumpeenlehtien verhoamaa lammen pintaa, minä mietin miksi ”hän, joka alkaa puutarhuriksi on onnellinen koko elämänsä” mutta hän, jonka taide vie, on tuomittu kärsimään? Kumpaa Monet oli? Kumpi oli hänen taidettaan? kukkivat iirikset vai yritys vangita niiden impressio kankaalle?

- Impressionismille kaikki kunnia ja kiitos niille, jotka sitkeällä työllä kasasivat tuon näyttelyn. Pohjimmiltaan minulle kuitenkin lauloivat selkeimmin Emman vakinäyttelyn modernit työt. On ihmisen psyykkeelle tyypillistä alati luokitella kokemaansa, asettaa se mitä on spatiaalistemporaalisiin ruotuihin aikaan ja paikkaan ja usein vielä syntiinlankeemuksen jälkeisessä alastomuuden häpeässä verhota se kausaalisuuden kolttuun. Jokin taiteellisen kokemukseni aliminä siis itsepäisesti näkee impressionismin vain yhtenä evoluution askeleena , jolloin moderni ja abstrakti on taiteena ”taiteempaa”. Järjellä tuota aliminää on turha ruoskia. Kokemuksen subjektiivisuus on murtumaton. Stubborn stubbina syntynyt itsen pää.

- Itselleni Emmasta ottaisin taloon jota ei ole Veikko Hirvimäen Muistin kuvia II ja Manolo Valdesin Nuoren naisen muotokuvan vuodelta 1942.

- Minulla on kaksi rakastajaa; kuvat ja sanat. Sanat ovat se tuttu ja turvallinen, se ystävä joka tuntee minut läpikotaisin mutta rakastaa silti. Voimme joskus jopa tehdä pahaa yhdessä keskinäisen rakkautemme ja kunnioituksemme siitä kärsimättä. Kuvat taas on vieraampi, hiukan jännittävä, haastava. Se paljastaa meidät kaikki toisillemme. Siinä kolmen kimpassa , molempien rakastajieni kanssa, me räjähdämme korkeammalle tähtiin kuin kukaan koskaan ennen milloinkaan.

- Teksti ”Taideteoksiin ei saa koskea” kuuluu samaan sarjaan sen kyltin kanssa joka kieltää nurmikolla kävelyn. Kuinka veistoksen voisi muka nähdä tavoittamatta sitä sormenpäillään tai nurmikon hyväilemättä sillä paljaita jalkapohjia? Ajatus taiteen tai keitaan itseisarvosta niiden kokemisen ulkopuolella on absurdi, ääriplatonismia epäinhimillisimmillään, elämälle vieraimmassa muodossaan. Tuhat miljoonaa hipaisua marmorilla ei suinkaan tuhoaisi taiteilijan työtä vaan viimeistelisi sen niin kuin aallot rannan sileimmän kiven.

- Pano. Muistiin pano. Taidenäyttelyissä laukkuni ja taskuni täyttyvät aina muistiinpanolappusista ja –lippusista. Kynä piirtää verbaalisia impressioita tumman tussin tanssiksi jokaiselle valkean neitseelliselle pinnalle, joka käsiini päätyy; vihkoon, kuittien ja lippujen taakse, esitteiden tyhjille reunuksille, hätäisimpinä hetkinä jopa kämmensyrjän ryppyihin. Taide penetroi mieleen ja hikisenä ja hengästyneenä, niin perin juurin saaneena minä valun henkisen kokemuksen vaginasta niin omia kuin minuun lauenneitakin nesteitä; lauseita, sanoja ja ajatuksia joskus erityisen orgastorisina hetkinä jopa kysymyksiä.

Kotona kaikki hyvin. Heikin vanhemmat lähtivät pohjoista kohti ja pienet menivät Tandelaan.