Aamulla katselin hotellihuoneen ikkunasta, kuinka aurinko maskeerasi meren jään tanssivaksi valoksi. Täällä pääkaupunkiseudulla on paljon hyvää ja kaunista, muta paljon myös huonoa. Minua ahdistaa kauppojen kakofonia ja suljettujen katseiden takana piilottelevat ihmiset. Kaupat jollain lailla pelottavat jopa sammutettuja ihmisiä enemmän…

Vöyrillä åssa virtaa hiljalleen ojitettujen soiden suonista valutettu samea elämänneste. Paskaoja niin kuin Gina sen sanoo. Kallis uhraus sekin taitaa ekosysteemiltä olla, mutta se ei kuitenkaan ole ihmisten sieluista kupattua kassavirtaa. Vielä
Vuodet ovat todellakin ja lopultakin kultivoineet minusta aidosti maalaisen. kiitos niille siitä.

Sairaalareissu, päivä Kiasmassa, pari pikapyrähdystä levykauppaan (Heikki on saanut vinyylikärpäsen pureman) ja päivällinen hyvässä kiinalaisessa ravintolassa. Siinä päivän saldo.

Joitain ajatuksenpoikasia:
- Salauksesta. Femme Fatale on salaperäinen kohtalokas film noirin nainen. Kuka hän on? Miksi hän on? Mistä ja miten? Viehätys piilee salaisuuksissa ja lopulta kaikki kuolevat onnettomina. Moiseen minulla ei ole aikaa eikä kiinnostusta lainkaan. Minun salaisuuteni on avoimuus. Se on arvoitus jota kukaan ei ole koskaan vielä ratkaissut eikä varmaan koskaan ratkaisekaan.
Yhtä-äkkiä varoittamatta mielenpieleen kuitenkin iski outo ajatus. Entä jos joku joskus jossakin ratkaisisikin koodin? Mitä silloin tapahtuisi?
- Miksi niin paljon puhutaan viimeisistä sanoista? Miksei viimeinen kuva? Michel Foucault o sanonut että turhana yritämme sanoa sen, minkä nämme, sillä se mitä näemme, ei lepää koskaan siinä mitä sanomme.
- Kuvalla on kyky koodata tunteita, mutta mikä on tekstin visuaalinen potentiaali?

Ja lopuksi päässä pyörivän keskeneräisen runon säkeitä.. jotenkin näin:

Suolaisin sanoin maalaamani runo
raapi päältäni maskin ja katso:
Näiden arpien alla olen alaston!