eli tekemään Miin kanssa muovailuvahateoksia ja Jere puolestaan nukkui päiväunia, kun lähdimme Heikin kanssa ajelemaan etelään päin. Mii ja Osku vuorottelevat heidän hoitamisessaan kunnes Heikin vanhemmat saapuvat sinne huomen illalla.

Pitkä ajo oli oikeastaan aika mukava jos unohtaa aamun kaaoksen. Olimme hukanneet kaikki lounassetelit (mikä oli katastrofi ottaen huomioon , että olemme muutenkin aika tajtilla budjetilla liikkeessä), sitten oikkusi gps-paikannin (ikään kuin emme muka ilman sitä olisi osanneet Espooseen siihen hotelliin missä olemme olleet monesti ennenkin???) ja sitten kun se toimi huomasi Heikki unohtaneensa ladata puhelimensa ja sitten hoksasin minä etten ollut hankkinut lahjaa Johannan äidille, jonka 50 v synttäreille lapset huomenna menevät ja että uimapuku unohtui ja …

Loppujen lopuksi matka oli SILTI mukava. Oli aikaa niin jutella kuin tuumaillakin.
Myöhään illalla hotellille. Roskaruokaa pussista, suihku ja hotellikanavia. Huomenna sairaala ja Kiasma.

Ja sitten vähän tuosta otsikosta. Muolimahastelusta joka on perheensisäinen sana, alun perin kai Tanjan luomus, saan aasinsillan mahasteluun ja ihmisten ulkonäkökriteereihin. Kuten olen joskus aiemmin tänne kirjoittanut, meillä nukutaan perhepedissä eli lapset nukkuvat vanhempien kanssa vastasyntyneestä siihen asti kunnes 3-5 vuoden iässä kukin omaan tahtiinsa siirtyvät omiin sänkyihinsä. Se on mielestäni helpoin ja luontevin tapa nukkua, mutta tarkoitukseni ei ole nyt saarnata satumaisista lapsenläheisyysdentarveopeista vaan ihan muusta.
Muolivahalla suoritettavan muolimahastelun ohella Wilma myös rakastaa mahastelua. Siis sitä että kun mennään illalla nukkumaan niin saa käpertyä ihan kiinni äidin isoon löllöön läskimahaan. Ja niin vilpittömästi kuin vilpitön kaksivuotias vain voi , pikkuprinsessa huokasi eilen illalla syvästi onnellisena, että ”Voi äiti, kun Wilma tulee isoksi, Wilma haluaa samanlaisen ihanan masun kuin äidillä!”
Äiti ei tiennyt mitä siihen olisi sanonut. Pimu oli aidosti tosissaan ja äidin maha on todellakin aivan kamalan ruma ja epäterveellinen ja kammottava … kaikkien minuun ja muihin norminsa nielleisiin ihmisiin istutettujen ajatusten mukaan. Wilmalla normeja ei vielä ole. Hänelle se on toistaiseksi aivan ihana. Mikä siis lopulta on totta?
Jäin miettimään miten ihmeessä sitä osaisi itsekin riisua päästään pois kaikki sinne istutetut ennakkoluulot ja ns. yleiset asenteet ja osaisi yhtä vilpittömästi nähdä kaikki muut ihmiset (ja mielellään itsensäkin) yhtä avoimin silmin ja sydämin kuin kaksivuotias?

Hiukan samaa kamalan ihanuutta löytyi tosin Miistäkin eilen. Hän kävi Hopolassa paitsi siivoamassa koko kämpän myös värjäämässä hiukseni. Ja koska minulla on pääkarvaa yllin ynnä kyllin se kesti ja kesti. Sillä aikaa kun Mii sekoitti lisää väriä purkkiin, minä tanssin pikkuisten kanssa Fröbelin palikoiden tahtiin:

Pää olkapäät, peppu, polvet, varpaat… pää olkapäät, peppu, polvet, varpaat… ja Hoogie boogie, boogie ja niin edelleen.

Itse en sen kummemmin ajatellut koko asiaa (paitsi siltä kannalta, kuin että Rikulla, Jerellä, Wilmalla ja minulla oli kaikilla kovin hauskaa + että oli ihme etten saanut sydänkohtausta) , mutta myöhemmin kahvilla Mii kuvaili tilannetta sisaruksilleen aito kauhunsekainen ihailu äänessään.
- ”Mä haluan sen levyn meillekin ja mä haluan olla kuin äiti. Siinä se tanssi liiveissään (paidan olin ottanut pois, ettei siihen menisi väriä) tissit ja allit ja muut ulokkeet sinne tänne lennelleen hoogie boogieta verhot auki ja aivan onnessaan ...”

Minä en usko että Miistä tulee kuin äiti. Hän on jo nyt paljon parempi melkein kaikessa kuin äitinsä konsanaan. Mutta yhden asian elämä sentään on minulle opettanut. Nimittäin sen, että ei sillä todellakaan ole väliä mikä hyllyy ja mikä heiluu jos saa tanssia rockia pikkuisten kanssa. Rikun rakkaus mummoon ei ole kiinni siitä montako leukaa rockin tahdissa tutisee.