Mistäs minä alkaisin?
Edellisestä bloggauksesta on kulunut toista viikkoa ja raportoitavaa taitaisi olla pienen romaanin verran – tai kirjasarjan, mikäli mukaan otetaan myös mielessä myllertäneet tuumailut; minimyrskyt, taifuunit ja muut kriisahdukset Buddhan pinnan alla.
Aikaa tuon ööjokisarjan kirjoittamiseen ei kuitenkaan juuri nyt ole, joten tässä tiivistelmä viikon viipellyksistä:

- Tiistaiaamuna Mika, Anneli ja Karoliina poimivat minut , Tanjan ja Anden Oulusta asuntoauton kyytiin ja surruttelimme rauhalliseen tahtiin kohti pohjoista aina Pelloon asti, missä söimme , mölkytimme, kävimme suihkussa ja yövyimme ja luonnollisesti myös sensellaistelimme.
Matkalla pysähdyttiin ainakin jäänmurtaja Sammolla, missä Ande innokkaasti väänsi kaikki mittarit ja vipstaakit kohti kaakkoa ja näin ollen täten julistetaan syypääksi ensi talvena tapahtuvaan traagiseen haaksirikkoon.

(Eli kun toinen vävyni pääsee pois vankilasta niihin aikoihin kun alkaa tulla jäitä niin tuo toinen sinne sitten vietäneen?)

Jossain Ylitornion kohdalla mietin suomettumista tovin jos toisenkin. On jotain ääriperussuomalaismuokkamaista rakentaa kunnallisia kerrostaloja keskelle ei-mitään missä tonttia riittäisi joka suuntaan? Ollaan ”hienompia” kun apinoidaan huonompia?

Keskiviikko oli ajoajoajopäivä. Vaikka selkää, kinttua ja niskaa kramppaisi ja peppu puutuisi paremmin kuin millään lääketieteen tuntemalla puudutusaineella, niin silti on jotain kovin rauhoittavaa siinä kun pyörät nielevät kilometrejä.
Suunta ei ole yhtä oleellinen kuin liike ja hyvä niin.
Sillä kun navigaattoreita oli 5 (Karoliina ainoana käyttäytyi joustavasti eikä vaatimalla vaatinut että ajettaisiin johonkin nimenomaiseen suuntaan) niin ehdotuksia matkareitiksi olikin sitten jotakuinkin joka risteyksessä vähintäänkin se 5, joskus enemmänkin.
Voittokortin veti lopulta Kilpisjärvi eli me todellakin nousimme elämässä ylöspäin – niin ylös kuin Suomen puolella pitkin neidon käsivartta ikinä voi päästäkään.

Matkalla pysähdyimme jossain keskikorpikirpparilla (herttainen paikka missä pikkuinen saunatonttu myi kaaottisesta aitasta aarteita, romua & roskaa ), mistä hankin vuoden 1919 leipäkuponkeja.
Eihän sitä tiedä milloin säännöstely uusiksi alkaa?
Ja jos ei ala niin ainahan voi joku lapsista hankkia irtopisteitä kiikuttamalla kupongit näytille kouluun sille historiantunnille jolla Suomen hissaa käsitellään…

Jostain turistirysästä puolestaan hankittiin tuiki tarpeellisia rykimäsukkia yms.
Ja mikalle pipo mis lukee Lemmenjumala - ja Andelle sellainen missä lukee että "heikoin lenkki".
Tuosta huomaa itsetuntoeron noiden kahden miehekkeen välillä?

Käsivarren lapissa minä tulin kotiin. Mäkäräiset kiusivat muita mutta minä en joutanut ärtymään. Saanan kauneus siveli sielu, rauhoitti ja ravitsi.
Raiskattuhan hän on; turistien, kuppiloiden, matkailuautojen, oranssipukuisten lenkkeilijöiden häpäisemä, arvilla sieltä sun täältä, mutta silti niin ylväs, viileä ja rajattoman kaunis.
Kuulaan ilman hyväillessä ihoa kilpaa auringon kanssa minä olin melkein valmis uskomaan sielunvaellukseen. Ehkä minä jossain siellä olinkin jo ollut? Noitana noitien maassa? Rummun tahti soi mielessä useamman elämän takaa?
Karuuden kauneus. Saanassa ja hänen tunturihovissaan on yllättävää yhdenoloisuutta toisen Kirkkoni kanssa eli Kiasman. Paljaus puhuttelee ja parantaa, puhaltaa pipin pois.
Miten ohut onkaan kauneinkaan merenrantamaisema noihin verrattuna? Miten kitsahtava ylipursuileva laineen laulua ja värisevää lehteä täyteen tupattu järvenranta?

Tuntureiden huikaisevudessa oli jotain muutakin. Ihmeen edessä nielaistut kyyneleet rakentavat mielen perukoilla sillan toiseen viileään, vaaleaan kaunottareen - kalmaa suudelleeseen lapseen ja yhtä mitättömänä ja voimattomana, yhtä syvää tyrmistystä täynnä, minä seisoin tuntureiden kuin kuolemankin edessä.

Jossain kommentissaan Reine epäili kuoleman kulkevan kintereilläni pyyntö lihattomilla huulillaan.
Ehkä se haluaa sinun kirjoittavan itsestään?
Huidoin silloin pois ajatuksen julkisuudenkipeästä viikatemiehestä, mutta mielessä kuplii yhä. Södergran? L.Onerva? Kuka on kirjoittanut ylistyslaulun kalman jylhälle kauneudelle?
Miehet – poikaset - ovat toki, mutta heidän egoriimejään ja sankarilaulujaan ei voi vakavasti ottaa?
Vaan onko joku OIKEA ihminen, oikea runoilija kirjoittanut suomeksi kuolon suurenmoisuudesta?

Alas tultiin Ruotsin kautta, yövyttiin , seurusteltiin, oltiin , elettiin , käytiin Haaparannan Ikeassa ja niin edelleen.
Alastulo tuntui juuri siltä – alastulolle. Matalaan.
Jos kiristys mielessä oli helpottanut tuntureilla niin nyt se alkoi taas , jokainen pyörän pyörähdys tuntui uudelta pyörähdyseltä mielen jousessa, kireemmälle ja kireemmälle, kilometri kilometriltä.

Minä en ole tyhmä. Minä tiedän että minun pitää muuttaa asioita elämässäni. Näin ei ole nyt hyvä, ei ollenkaan hyvä. Mutta vaikka tiedän että pitää niin en tiedä mitä pitää.

Torstai-iltana ajelimme Ouluun; yövyimme Heikin vanhemmilla (He olivat jo Vöyrillä – hakeneet Wilman matkalla) ; saunoimme, kävimme syömässä valkosipulijäätelöä kaljalla hevimestassa ja niin edelleen.

Perjantaina sitten kahdella autolla kotiin (Heikin muuttokuormaa toisessa) kunhan ensin oli käyty syömässä, Tietomaassa ja erotiikkamessuilla.
Vikasta Mika otti tatskan kaulaansa.

Siinä lukee kiinalaisin kirjaimin että dragon. Minä olisin itsekin halunnut vastaavan (niskaan), mutta vaikka tatskaaja väitti ihailemani merkkijonon tarkoittavan että ”isoäiti” niin minä emmin. Epäilen että se saattoi tarkoittaa, että ”kanasoppa tänään erikoistarjouksessa”.
Enkä ole aivan varma, tahdonko kulkea loppuikäni moinen teksti nahassani…

Asuntoautolla ajavat hakivat loppulapset Kaustisilta yöllä ja lauantaina meni sitten päivä Tönöllä ja yö liesussa.

Kuvassa kaksi pienintä Ginatädin tekemissä uusissa pipoissa:

Ja sitten kaikkien janoisten sankari, nyt kun Kari Grandi on lopettanut hommansa:

Ja yksi janoisista:

Mika oli seremoniamestarina ja illalla kävimme Tervajoella paikallisessa muutamalla ja usemmallakin . Minä sain olla kuskina ja nauraessani mahani kipeäksi muiden (mikan, heikin vanhempien, anden mintun jne) toilailuille olin siitä syvästi kiitollinen. Karaokea, tanssia, juttelua jne. Ihan mukavaa oli.

Aamulla hain Jimpan Vaasasta. Hänellä tämä viikko lomaa ja aloitti sen RockBerryssä.

Sunnuntaina pakkasimme sitten 50 voileipää, kassillisen mehua ja keksejä ja lakuja autoon ja ajoimme karavaanina Powerparkiin; minä ja minun epäydinperheeni eli 22 henkeä; minä , heikki, heikin isä, heikin äiti, tanja, ande, minja, minttu, osku, pietu, tiiti, jesse, wilma, jeremias, tuukka, mika, anneli, sami, tinja, karoliina, jimppa ja gina.
Power park on siisti ja hieno paikka. Peittoaa nykyisellään ehdottomasti Linnanmäen ja Särkänniemen. Kaikille jotain – paljon.Myös pienille. Wild Child ja Jesse kulkivat laitteesta toiseen xxx kertaa.
Erityiskiitokset ansaitsee ehdottomasti myös se nuori mies joka käytti lasten ilmalaivakarusellia. Yhä uudelleen ja uudelleen hän jaksoi hymyillen ja jutellen nostaa Wilman ja Jessen ”lentämään”.
Minä puolestani kävin vain kummityttäreni kanssa Pariisinpyörässä. Riitti mummelille.
Hyvä, pitkä päivä, illalla kotiin, Jesse äidillen, Tuukka isälleen ja Tähtiset matkaan.

Tänään sitten eloa&oloa hiukan pienmmällä porukalla. Pietu lähti kamujensa kanssa kaupunkiin. Heikin vanhemmat lähtivät kotiinsa. Heikki, Jimppa ja Wilma hakivat hiekkalaatikon kehyksen Tönöön ja noutivat sitten ruohon leikanneen Oskunkin Tandelaan kokoamaan terassille uutta pöytää ja jotain ”kynttilätaivasta”.
Minä olen kirjoitellut; deadlinet nousevat suorastaan painajaisina viereen. Kymmeniä sivuja pitäisi saada kasaan joka päivä lähipäivinä ja –viikkoina. Tiiti hoitanut Miksua ja hiukan siivonnut.

Iltapäivällä Tandelaan grillipäivällisille.

Siinä se. Lyhyesti. Paljon jäi pois; lasten kuulumiset Kaustisilta (missä olivat viikon festareilla), vanhempieni tyttärenä olemisen haasteellisuus, jutteluja, pohdintoja, aatoksia ja niin edelleen.
Mutta kuvia sentään liitän oikeisiin väleihin, jahka löydän nettipiuhan.
*lupaa*